ja keinotteluun taipuvaa.Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakinvarten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaantoisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstämaksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestykselläkoronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeisetkapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahojasuunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineitamääräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoistisiihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuinliinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vankisaattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissäkaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittäpuheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo jailmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavaratotettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitäänilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa eiollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantintakasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisiodottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, ettähän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hänvälisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnonpuhdistamiseksi.
Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla.Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruununkapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta neeivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata, mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinenvanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan, jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hänminulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näkiminun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotkamyyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästäkaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen.Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten eiolekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimattaviinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällätavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa, että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana.Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskelikiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijanluonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia, viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hänikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsaoli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin, joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä,hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän olijoutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen, ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut.Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän eivoinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen.Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hänpelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelleperäti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies.Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuinakka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansasalakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkunkuukauden, vaan sitten lankesi taas… Tälläiset henkilöt olivat syynäsiihen, ettei viina loppunut vankilasta…
Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanutvankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitanalmuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinkakauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta"onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä javehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovintukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaanankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Joskaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin jakukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minäensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tulonijälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuliäiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinenja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerranennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeudentutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuinminäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseenjäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastuityttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, hakinyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähtijälkeeni juoksemaan… Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herrannimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minäotin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaasäilytin minä kauan aikaa.
II
Ensimäisiä vaikutuksia.
Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynytelävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoahimmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneettai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisenkokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.
Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä,tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkinluonnollista.
Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässäelämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää,tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänytmielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäinarvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein jokaaskeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia jaerinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaavankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden jarupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyäkesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.
Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen; mutta siitä huolimatta näytti minusta – omituista kyllä – ettävankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olinluullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaastivankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat, joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivätjotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta, rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työnraskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikälakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepinkäskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaaenemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskenteleejärjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuinpakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntätyötä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiinrangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisivapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksistajo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisestihyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkinvangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä;sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä,tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta joshäntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseenja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaapaikasta toiseen ja sitten päinvastoin, – luulenpa, että hän murtuisimuutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edesja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta.Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi jaolisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseentarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä,alennusta ja häväistystä
