miten puolustautua villejä ihmisiä, jos sellaisia milloin ilmaantuisi, tai petoja vastaan, jos sellaisia saarella olisi. Olin kahden vaiheilla: kaivaisinko luolan mäen rinteeseen vai rakentaisinko teltan maan päälle. Päätin tehdä molemmat.
Huomasin heti aluksi, ettei nykyinen teltan kohta ollut oikein sopiva, koska se sijaitsi alavassa, suoperäisessä paikassa. Juomavesikin oli siitä kovin pitkän matkan päässä. Täytyisi hakea sopivampi ja terveellisempi paikka.
Neljä näkökohtaa minun tuli ottaa varteen: ensiksi paikan terveellisyys ja raikkaan veden läheisyys, kuten jo mainitsin; toiseksi suoja helteeltä; kolmanneksi turva vihollisia vastaan, olkoot ne ihmisiä tai metsänpetoja; neljänneksi näköala merelle, jotta, jos Jumala lähettäisi jonkin laivan näille vesille, voisin vielä päästä täältä pois, sillä siitä toivosta en tahtonut suinkaan luopua.
Jonkin aikaa haeskeltuani löysin tasaisen paikan vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori äkkijyrkkänä, niin että sen huipulta oli aivan mahdotonta päästä penkereelle. Vuoren kupeessa oli pieni aukko, joka johti umpiseinäiseen luolaan.
Penkereelle juuri tämän aukon eteen päätin rakentaa telttani. Penger oli noin sata yardia [1 yardi = 91 cm] leveä ja kaksi kertaa niin pitkä, se levittäytyi kuin ihana keto oven edessä ja laskeutui joka puolelta säännöttöminä askelmina alas. Kun se sijaitsi vuoren pohjoisrinteellä, oli siinä suojaa kovimmalta helteeltä aamusta alkaen aina auringon laskuun.
Ennen kuin rupesin telttaa rakentamaan, merkitsin luolan eteen puoliympyrän kymmenen yardin pituisella säteellä aukosta lukien. Tähän puoliympyrän kaareen pystytin vahvoja paaluja kahteen rinnakkaiseen riviin lyöden ne lujasti maahan. Ne olivat neljän ja puolen jalan korkuisia ja päistään veistetyt teräviksi. Rivien väliä oli korkeintaan kuusi tuumaa. Tämän välin täytin laivasta tuomillani köydenpätkillä ylös asti ja pönkitin paalut sisäpuolelta puolenkolmatta jalan pituisilla tukipuilla. Paljon työtä ja vaivaa tämän lujan aidan rakentaminen kyllä kysyi, varsinkin kun paalut piti hakata metsässä, kantaa paikalle ja lyödä lujasti maahan kiinni. Oviaukkoa en tähän aitaan tehnyt, vaan tein lyhyet nuoraportaat, jotka kotiin tullessani nostin joka kerta sisäpuolelle.
Näin olin nyt vallittanut ja linnoittanut asuntoni lujan muurin suojaan ja nyt saatoin nukkua rauhassa.
Tähän linnoitukseeni siirsin suurin ponnistuksin runsaan omaisuuteni ja sitten rakensin teltan, teinpä sen kaksinkertaiseksikin, jotta olisin sateelta suojassa – osan vuotta täällä näet sataa varsin rankasti. Tein ensin pienemmän teltan ja sen ulkopuolelle avaramman, jonka katoin tervatulla kankaalla. Enkä nyt enää maannut patjalla, niin kuin tähän asti, vaan paljon mukavammin entisen perämiehemme riippumatossa.
Kannettuani sitten telttaan kaikki sellaiset ruoka- ja muut tavarat, mitkä kosteudesta kärsivät, rupesin laajentamaan luolan suuta. Irroittamani mullan ja kivet kannoin teltan kautta aitauksen sisäpuolelle, kunnes siihen muodostui terassin tapainen, puolentoista jalan korkuinen lava. Teltan taakse sain vähitellen tilavan alan, jota pidin kellarina.
Monta pitkää ja raskasta työpäivää oli kulunut, ennen kuin kaikki oli kunnossa. Siirryn siis kertomuksessani hiukan taaksepäin mainitakseni muutamia seikkoja, jotka mieltäni askarruttivat.
Luolan suuta laajentaessani sattui kerran nousemaan ankara ukkosilma. Ei aikaakaan, niin jo leimahti kirkas salama, jota seurasi hirmuinen jyrähdys. Mutta salamaakin nopeammin sävähti silloin mielessäni ajatus: "Voi ruutiani!" Ihan sydäntäni kouristi ajatellessani, että yksi ainoa salama olisi saattanut silmänräpäyksessä räjäyttää ilmaan koko ruutivarastoni, josta ei riippunut ainoastaan turvallisuuteni vaan elatuksenikin. En ensinkään tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa vaarassa itsekin olin.
Ukkosilman mentyä ohi jätin kaikki muut työt syrjään ja rupesin valmistamaan pusseja ja rasioita, mihin panin ruudit, sillä ajattelin, että jos osa sattuikin syttymään, niin ei koko varasto silti hukkaan menisi. Tähän työhön meni minulta parin viikon verran. Ruutia oli minulla yhteensä lähes sataneljäkymmentä naulaa, ja nyt jaoin sen luullakseni sataan osaan. Kastuneen ruutitynnyrin syttymisestä ei ollut pelkoa, ja siksi vieritinkin sen luolaan, jota tästä lähtien nimitin keittiökseni. Muut ruutipussit ja – rasiat kätkin luolan sopukkoihin sellaisiin paikkoihin, missä ne eivät päässeet kostumaan.
Ainakin kerran päivässä lähdin samoilemaan pyssy olalla ympäri saarta sekä huvikseni että nähdäkseni, olisiko jokin ruoaksi kelpaava otus saatavissa. Samalla oli tilaisuus ottaa selvää, mitä kotieläimiksi mahdollisesti kesytettäviä eläimiä saaressa oli. Ensi kerralla jo huomasin vuohia ja siitä olin mielissäni, mutta ne olivat niin arkoja, ketteriä ja varovaisia, ettei ollut lähelle yrittämistäkään. Ennen pitkää kiintyi huomioni seuraavaan seikkaan: jos vuohet olivat kallioilla ja minä lähestyin niitä laakson puolelta, ne säikähtäen juoksivat tiehensä, mutta jos ne itse olivat laaksossa ja minä ilmestyin kallioille, ne eivät olleet minusta tietääkseenkään. Siitä päättelin niiden silmän rakenteen olevan sellainen, etteivät ne nähneet mitään yläpuolellaan olevaa.
Tällä tavoin pääsin niistä pyssynkantaman päähän. Ensi kerralla ammuin emävuohen, jolla oli pieni imevä kili vieressään. Kovin oli tuosta mieleni paha, sillä kili parka jäi seisomaan kuolleen emänsä ääreen, ja nostettuani otuksen olalleni se lähti mukaani ja tuli teltalleni saakka. Laskin kantamukseni maahan, otin kilin syliini ja nostin sen aidan yli. Toivoin sen aikaa voittaen tulevan kesyksi, mutta en saanut sitä syömään, niin että minun lopulta täytyi teurastaa sekin. Nyt minulle riitti lihaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun käytin ruokavarojani säästellen.
Saatuani itselleni asunnon oli suurimpana huolenani löytää sellainen paikka, mihin voisin virittää valkean. Polttopuista oli myös pidettävä huoli. Tästä kaikesta myöhemmin enemmän. Kerron tässä välillä mitä mietin yksinäisyydessäni.
Tulevaisuuteni näytti synkältä. Myrsky oli työntänyt minut kauas, satain peninkulmain päähän kaikista tavallisista kulkuväylistä, heittänyt minut syrjäiseen saareen. Taivas oli ilmeisestikin päättänyt, että minun oli tällä yksinäisellä saarella elettävä päiväni loppuun saakka. Ja katkerat kyyneleet vierähtivät poskilleni näin ajatellessani. Vuoroin taas sydämessäni kyselin, kuinka saattoikaan sallimus tuomita niin täydelliseen turmioon oman luomansa olennon ja tehdä hänet niin sanomattoman viheliäiseksi, hyljätä hänet kokonaan, jättää niin kerrassaan avuttomaksi, että tuskin hänen enää kannatti olla kiitollinen hengestäänkään.
Vuoroin taas ajatukseni kääntyivät toisaalle. Nuhtelin itseäni moisista mietelmistä. Kerran, kulkiessani pyssy olalla merenrantaa pitkin tuumiskellen tilaani, alkoi järki katsella asiaa toiseltakin näkökannalta: "Kovahan sinun kohtalosi on, totta sekin, mutta sano, missä sinun toverisi ovat? Yksitoistahan teitä oli veneessä? Missä nuo kymmenen nyt? Miksi he eivät pelastuneet ja miksi et sinä yksin hukkunut? Miksikä sinut yksin koko joukosta valittiin? Täälläkö on parempi olla vai tuolla?" ja minä viittasin merelle. Ennen kuin kovan onnen kovaksi tuomitsee, pitäisi punnita, eikö siihen liity jotain hyvääkin, ja eikö se saattaisi olla vieläkin kovempi?
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard,
