muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli mahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan taitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen ollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut sitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de Saint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan paimenista jokseenkin nopealla siveltimellä.
Seurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli tyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan vivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen suosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen palkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas ja muu seurue.
Syntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti.
"No, sire", kysyi hän, "mitä teidän majesteettinne sanoo näistä kolmesta muotokuvasta?"
Kuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin avuksi.
"No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar", vastasi hän.
"Minä pidän enemmän Philiksestä", virkkoi Monsieur. "Hän on hyvä ja reipas, melkeinpä poikamainen metsänneito."
Ja jokainen alkoi nauraa.
Tällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi veren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa.
"No", tiukkasi Madame, "mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?.."
Mutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään vereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä.
"Madame", ilmoitti hän lyhyeen, "nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen sydäntensä pikku taipumukset."
"Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön puro", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti kertojaa.
"He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute tietää sydämen kuolemaa."
"Joten he päättivät…?" kysyi Madame.
"Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava."
"Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?"
"Valitsemisen ehdon", selitti de Saint-Aignan. "Minun on vielä lisättävä – toistan sinipiian sanoja – , että yksi paimentytöistä, luullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan hän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua sydämeensä saakka."
"Amyntaksen vai Tirciksen?"
"Amyntaksen, madame", vastasi Saint-Aignan kainosti.
"Mutta silloin Galatea, tuo viehkeä, kirkassilmäinen Galatea, heti vastasi, ettei Amyntasta, ei Alphesibeusta, ei Tityrusta eikä muitakaan seudun komeimpia paimenia voinut verrata Tircikseen, tämä kun saattoi varjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut ja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä valiopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan huolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten olivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen sydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut ilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen, Madame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä tapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen lemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää puiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien hyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut."
"Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?" kysyi Madame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan.
"Niin, olen kertonut kaikki, Madame", vastasi de Saint-Aignan. "Tunnen itseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen huvittamaan."
"Liian lyhyen hetken", vastasi prinsessa, "sillä te olette erinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan, te olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta, eikö niin?"
"Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin."
"Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi, joka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä kreivi."
"Vedenneidon?" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi jatkoa.
"Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneen Kuninkaan tammeksi… vai kuinka, herra de Saint-Aignan?"
Kreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa.
"Niin, madame", myönsi de Saint-Aignan.
"No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja satakaunojen reunustamana."
"Luulen Madamen olevan oikeassa", virkkoi kuningas yhä levottomana ja kälynsä joka sanaa tarkaten.
"On varmastikin, sen takaan", vakuutti Madame. "Todisteena siitä on, että sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani, juuri minut."
"Ohoh!" hymähti de Saint-Aignan.
"Niin", puhui prinsessa edelleen, "ja sen hän teki jutellakseen minulle asioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut."
"Oo, kertokaa te itse", kehoitti Monsieur, "te juttelette viehättävästi."
Prinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle.
"Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien yksityiskohtien oikeassa tehostamisessa."
"Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla", virkkoi kuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä kertomuksessa.
"Puhun muuten", jatkoi Madame, "tuon pienen vedenneitorukan nimessä. Hän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja haastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru lääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa hänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa."
Kuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän jo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan toisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä salajuonta.
Mutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä haavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka juuri oli hänen vaarallisimpansa.
"Minä siis kuljin siitä", kertoi hän, "ja koska tapasin tielläni paljon vastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea ja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua."
Kuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi.
"Pieni vedenneitoni", jatkoi Madame, "liritteli lauluaan purosensa uomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen minua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska toisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin siis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle: 'Ajatelkaahan,
