paimenta joutui perin hullunkurisen kepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'… Pyydän anteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai paimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis."
Tämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja Saint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti pyöritellä silmiään.
"'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen, 'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'… Ei, tarkoitan kolmen sinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei ole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan takaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että yksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta."
Pahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi mielipiteensä vain liikahduksella.
"'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja Amyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien välitse'… Ah, te nauratte!" keskeytti Madame puheensa. "Malttakaa, malttakaa, emme vielä ole lopussa."
Kuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten ryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta.
"Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun, istahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden kuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan puheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin sytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen itserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo maireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta."
Seurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä leimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja verhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen.
"Hoo", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, "sepä oli tosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko totta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?"
"Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä", vastasi Madame vilkkaasti.
"Tietysti hän sitä ymmärtää", sanoi kuningas. "Mutta tiedättehän, että kreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä tarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette tiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli olisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut."
"Käsitätte, sire", vastasi Madame, "että sellaisissa asioissa ei luoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä Augustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä, ja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti… niinhän niitä monikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?"
"Niin, madame", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään.
"Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin, kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä lausunut."
"Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas.
"Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar… Niin, sire, hän toisti kertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö, mesdemoiselles", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan siipeen päin, "eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut? Olenko missään suhteessa poikennut totuudesta?.. Philis?.. Anteeksi, minä erehdyin… neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?"
"Täydellisesti, madame!" lausui neiti de Montalais rivakasti.
"Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?"
"Aivan totta", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän kuuluvalla äänellä.
"Entä te, la Vallière?" kysyi Madame.
Lapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää eikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas.
Mutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain jähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä tuskallisempi.
Tämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen ei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi hän:
"Oivallinen, hyvin näytelty pila, arvoisat paimentytöt!"
"Oikea rangaistus uteliaisuudesta", virkkoi kuningas käheästi. "Kukapa tohtisi Tirciksen ja Amyntaksen rangaistuksen jälkeen enää yrittää yllättää paimentyttöjen sydämen salaisuuksia? En ainakaan minä sitä tekisi… Entä te, messieurs?"
"En vain minä, enkä minä!" toisteli hoviherrain parvi kuorona.
Madame riemuitsi nolostuneen kuninkaan mielenkarvaudesta: hän iloitsi uskoen, että hänen kertomuksensa oli koko uuden lempijutun loppuna. Monsieur puolestaan, joka oli nauranut tälle kaksoiskertomukselle ymmärtämättä mitään siitä, kääntyi huomauttamaan de Guichelle:
"Heh, kreivi, sinä et puhu mitään! Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
Säälittelet ehkä herrojen Tirciksen ja Amyntaksen kohtaloa?"
"Minä säälin heitä kaikesta sydämestäni", vastasi de Guiche. "Sillä onhan rakkaus niin ihana harhakuva, että sen kuvan menettäminen vain haaveenakin on enemmän kuin elämänsä hukkaaminen. Jos nuo kaksi paimenta siis ovat uskoneet olevansa rakastettuja ja saaneet siitä onnellisuutta, kunnes tuon onnen sijasta eivät ainoastaan löydä kuolettavaa tyhjyyttä, vaan vieläpä saavat kokea rakkautensa pilkkaa, joka on tuhattakin kuolemaa pahempi, niin… niin sanonpa, että Tircis ja Amyntas ovat onnettomimmat ihmiset, mitä tunnen."
"Ja oikeassa olettekin, herra de Guiche", myönsi kuningas; "sillä kuolema on tosiaankin liian ankara rangaistus pikku uteliaisuudesta."
"Eikö vedenneitoni kertomus siis ole miellyttänyt kuningasta?" kysyi Madame yksinkertaisesti.
"Hoo, Madame, olkaa huoletta", virkkoi kuningas tarttuen prinsessan käteen. "Vedenneitonne on miellyttänyt minua sitä enemmän, kun hän on ollut todenmukaisempi, koska hänen kertomuksensa tukena – se on myönnettävä – on epäämättömiä todistuksia."
Ja näiden sanojen ohella osui la Vallièreen katse, jota ei kukaan Sokrateesta Montaigneen asti olisi kyennyt täysin määrittelemään.
Se silmäys ja nuo sanat olivat jo liikaa onnettomalle nuorelle tytölle.
Montalaisin olkapäähän nojautuen hän näkyi menettäneen tajuntansa.
Kuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei kiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä myöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa.
De Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli tullessaan ollut hyväntuulinen.
Neiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin la Vallière, ei
