on täällä", inttivät palvelijat itsepäisesti. Tuomari kohautti hartioitaan ja palasi hyvin suutuksissaan linnaan. Asia oli ilmeisen huonolla tolalla. Varkaus, jossa ei mitään varastettu, näkymätön vanki, eipä se kovin ilahduttavaa ollut.
Kello oli paljon. Kreivi de Gesvres kutsui virkamiehet ja molemmat sanomalehtiselostajat aamiaiselle. Ateria nautittiin ääneti, sitten herra Filleul meni jälleen saliin, missä kuulusteli palvelijoita. Mutta jonkun ajan kuluttua kuului pihan puolelta kavioiden töminää, Ja Dieppeen lähetetty santarmi astui hetkistä myöhemmin sisälle.
"No, tapasitteko hattutehtailijan?" huudahti tuomari, innokkaana vihdoinkin saamaan ensimmäisen todellisen tiedon.
"Tapasin herra Maigretin. Tämä lakki on myyty eräälle ajurille."
"Ajurille!"
"Niin, ajurille, joka pysähdytti vaununsa myymälän eteen ja kysyi, oliko eräälle hänen liiketuttavallensa saatavissa keltaisesta nahasta valmistettua autonkuljettajan lakkia. Tämä oli jäljellä. Hän maksoi edes kokoa katsomatta ja lähti tiehensä. Hänellä oli hyvin kiire."
"Millaiset ajopelit?"
"Avoimet vuokra-ajurin vaunut."
"Ja minä päivänä?"
"Minä päivänä? Tänään tietysti, aamulla kello kahdeksan."
"Tänään aamulla? Mitä höpisette?"
"Lakki ostettiin tänä aamuna."
"Sehän on mahdotonta, se kun yöllä löydettiin puistosta. Löytyäkseen täytyi sen tietysti olla siellä, joten sen myös täytyy olla sitä ennen ostettu."
"Tänä aamuna. Niin vakuutti hattutehtailija."
Syntyi tuokion kestävä ällistyksen äänettömyys. Tutkintotuomari vaivasi aivojaan. Äkkiä hän hätkähti; asia alkoi valjeta.
"Kutsukaa tänne ajuri, joka kyyditsi meitä tänne aamulla! Hänet, jolla oli avoimet vaunut! Kutsukaa tänne!"
Santarmikorpraali ja hänen käskyläisensä kiiruhtivat alas kartanolle. Muutaman minuutin kuluttua palasi korpraali yksinään.
"Ajuri —?"
"On syönyt aamiaista keittiössä ja sitten…"
"Sitten?"
"Poistunut."
"Vaunuineen?"
"Ei. Sanoen muka pistäytyvänsä Ouvilleen jotakuta sukulaistaan tervehtimään on hän lainannut tallirengin polkupyörän. Tässä on hänen hattunsa ja kauhtanansa."
"Mutta eihän hän toki ole livistänyt avopäin?"
"Hän otti taskustaan lakin ja pisti sen päähänsä."
"Lakin?"
"Niin… keltaisen nahkalakin."
"Keltaisen nahkalakin? Ei, ei suinkaan, tässähän se on."
"Niin, herra tuomari, mutta hänellä on samanlainen."
Nimismies nauraa tirskui.
"Hupainen juttu! Mainio! On kaksi lakkia. Toinen, joka oli oikea ja koitui ainoaksi todistuskappaleeksemme, on nyt valeajurin päässä. Toinen, joka on väärä, on teillä kädessänne. Se kelpo mies on puijannut meitä perusteellisesti."
"Ajakaa häntä takaa! Noutakaa hänet takaisin!" huusi herra Filleul. "Korpraali Quevillon, kaksi miehistänne ratsain liikkeelle täyttä karkua!"
"Hän on jo kaukana", arveli nimismies.
"Ehtipä hän kuinka kauas tahansa, kiinni meidän täytyy hänet saada."
"Toivon niin, mutta luulen, että ponnistuksemme ovat ensi kädessä keskitettävät tänne. Lukekaahan tämä paperilappu, jonka juuri löysin kauhtanan taskusta."
"Minkä kauhtanan?"
"Ajurin."
Ja nimismies ojensi herra Filleulille kokoontaitetun paperin, jolle oli lyijykynällä kirjoitettu jokseenkin kehittymättömällä käsialalla:
"Voi neitiä, jos on surmannut isännän."
Tämä herätti melkoista hämmästystä.
"Varoitettuja siis nyt olemme", jupisi nimismies.
"Herra kreivi", lausui tuomari, "älkää millään muotoa olko levoton. Älkääkä tekään, hyvät neidit. Tämä uhkaus on aivan merkityksetön, koska poliisit ovat täällä. Kaikkiin varokeinoihin ryhdytään. Minä vastaan teidän turvallisuudestanne. Mitä teihin tulee, hyvät herrat", lisäsi hän molempiin sanomalehtimiehiin kääntyen, "niin luotan vaitioloonne. Minun liiallisen auliuteni kauttahan olette saaneet olla saapuvilla tutkinnossa, ja te palkitsisitte minua pahoin, jos…"
Hän vaikeni, kuin äkillisen mielijohteen saaneena, tarkasteli kumpaistakin nuorta miestä vuorotellen ja astui sitten toisen luo.
"Missä lehdessä työskentelette, monsieur?"
"Rouenin lehdessä."
"Onko teillä valtuuskorttia?"
"On tässä."
Kaikki oli kunnossa. Ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Filleul kääntyi toiseen sanomalehtikertojaan.
"Entäs te?"
"Minä?"
"Niin, te. Kysyn teiltä, mihin lehteen kuulutte."
"Kirjoittelen useampiin lehtiin, herra tuomari… miten sattuu…"
"Teidän valtuuskorttinne?"
"Sellaista minulla ei ole."
"Vai ni-in. Mistä se johtuu?"
"Sanomalehdet antavat valtuuskortteja ainoastaan toimituksensa vakinaisille jäsenille."
"Ja te?"
"Minä, minä olen pelkkä tilapäinen avustaja. Lähettelen kirjoituksiani oikeaan ja vasempaan; ne otetaan vastaan tai hyljätään, miten milloinkin."
"Mikä on nimennekään? Näyttäkääpä papereitanne…"
"Nimeni ei ilmaise teille mitään. Ja papereita minulla ei ole minkäänlaisia."
"Eikö teillä ole mitään paperia, mikä osoittaa ammattinne?"
"Minulla ei ole mitään ammattia."
"Mutta hitto vieköön", huudahti tuomari kiivaasti, "ettehän vaatine saada säilyttää tuntemattomuutenne, pujahdettuanne tänne viekkaudella ja nuuskittuanne tietoonne poliisisalaisuuksia?"
"Pyydän teitä ottamaan huomioon, herra tuomari, että te tullessani ette tehnyt minulle mitään kysymyksiä ja että minulla siis ei ollut mitään sanottavaa. Tutkimuksenne ei muuten ole tuntunut minusta salaiselta, koska oli saapuvilla niin paljon väkeä… vieläpä
