>
813 / Arsène Lupinin merkilliset seikkailut
I.
Murhenäytelmä Palace-hotellissa
Hra Kesselbach seisahtui äkkiä salin kynnykselle, tarttui kirjuriansa käsivarteen ja kuiskasi huolestuneella äänellä:
"Chapman, joku on taas käynyt täällä."
"Eihän toki, sir", vastusteli kirjuri. "Olettehan juuri itse avannut eteisen oven, ja avain on ollut koko ajan taskussanne meidän syödessämme puolipäivällistä ravintolassa."
"Chapman, joku on ollut täällä taas", kertasi hra Kesselbach. Hän osotti uunin reunustalla olevaa matkalaukkua. "Katsokaahan, sen voin todistaakin. Tuo laukku oli suljettu. Nyt se on auki."
Chapman intti:
"Oletteko varma siitä, että suljitte sen, sir? Eihän laukku sitä paitsi sisällä muuta kuin yhtä ja toista arvotonta rihkamaa, vaatekappaleita…"
"Se ei sisällä mitään muuta, sillä minä otin lompakkoni pois ennen kuin läksimme ulos, varovaisuuden vuoksi… Muutoin… Ei, Chapman; sen sanon teille, että joku on käynyt täällä sillä aikaa kuin me olimme puolipäivällisellä."
Seinässä oli puhelin. Hän otti kuulotorven käteensä.
"Halloo!… Olen hra Kesselbach… Asunnosta 415… aivan oikein. Mademoiselle, olkaa hyvä ja yhdistäkää pääpoliisiasemalle… etsivään osastoon… tiedän numeron… malttakaahan… niin, tässä se on: numero 822.48… minä odotan."
Hetken perästä hän jatkoi:
"Onko numero 822.48? Haluaisin virkkaa pari sanaa hra Lenormandille, etsivän osaston päällikölle. Nimeni on Kesselbach… Halloo… Kyllä etsivän osaston päällikkö tuntee asian. Hän on antanut minulle luvan soittaa hänelle… Vai niin, hän ei olekaan siellä?… Ketä nyt puhuttelen?… Gourelia, etsivän osaston kersanttia… Mutta, Gourel, minusta tuntuu kuin olisitte ollutkin saapuvilla eilen, kun kävin puhelemassa hra Lenormandin kanssa, ettekö ollut?… Kyllä, tiedän että hra Lenormand luottaa suuresti teihin… No, sama seikka, josta eilen kerroin hra Lenormandille, on sattunut tänäänkin… Joku on tunkeutunut huoneustoon, jossa asun… Ja jos tulisitte heti, niin kenties löytäisitte joitakuita jälkiä… Tunnin tai parin kuluttua?… Aivan oikein, kiitos… teidän tarvitsee vain tiedustaa huoneustoa 415… Kiitoksia vain."
Rudolf Kesselbachia nimitettiin milloin timanttikuninkaaksi, milloin Kapmaan valtiaaksi. Hänen omaisuutensa arvioittiin lähes viideksisadaksi miljoonaksi frangiksi. Hän oli tilapäisesti pysähtynyt Parisiin ja jo viikon päivät asunut huoneustossa 415, Palace-hotellin neljännessä kerroksessa; huoneustoon kuului kolme huonetta, joista kaksi isompaa oli oikealla, sali ja varsinainen makuuhuone, akkunat sivukadulle päin; vasemmalla oli kirjuri Chapmanin makuuhuone, akkunat Rue Lafontainelle päin.
Tämän makuuhuoneen vierestä oli neljän huoneen huoneusto varattu rva Kesselbachille, jonka piti saapua Monte Carlosta, jossa hän nykyjään oleskeli, ja yhtyä mieheensä niin pian kuin saisi tiedon häneltä.
Rudolf Kesselbach käveli muutaman minuutin ajan miettiväisen näköisenä edestakaisin. Hän oli pitkä mies, verevä ja vielä nuori; hänen uneksivat silmänsä, jotka näyttivät vaaleansinisiltä kultareunaisten silmälasien läpi, loivat hänelle lempeän ja aran sävyn, joka oli omituisena vastakohtana hänen tarmokkaalle, leveälle otsalleen ja voimakkaasti kehittyneille leuoilleen.
Hän astui akkunan luo: se oli suljettu. Sitä paitsi, kuinka olisikaan kukaan voinut tulla sitä kautta? Alikerran seinustan yksityinen kuisti loppui oikealla, ja sen erotti vasemmalla puolella kivikouru Rue Lafontainen puoleisista kuisteista.
Hän meni makuuhuoneeseensa: se ei ollut yhteydessä viereisten huoneiden kanssa. Hän pistäytyi kirjurinsa makuuhuoneeseen: rouva Kesselbachille varattuun neljän huoneen huoneustoon johtava ovi oli lukittu ja salvattu.
"En voi laisinkaan käsittää tätä, Chapman. Kerran toisensa perästä olen huomannut seikkoja täällä… omituisia seikkoja, se teidän täytyy myöntää… Eilen oli kävelykeppini siirretty… toissapäivänä oli aivan varmasti kajottu papereihini… Mutta kuinka oli se mahdollista?…"
"Se ei ole mahdollista, sir!" huudahti Chapman, jonka rehellisillä, leppeillä kasvoilla ei ilmennyt vähintäkään huolestumista. "Te kuvittelette, siinä kaikki… Teillä ei ole mitään todisteita, ei muuta kuin pelkkiä vaikutelmia… Sitä paitsi, katsokaahan: tähän huoneustoon ei ole mitään muuta tietä kuin pääeteisen kautta. No niin, te laitatitte erikoisen avaimen samana päivänä kuin saavuimme; ja oma palvelijanne Edwards on ainoa, jolla on siitä kaksoiskappale. Luotatteko häneen?"
"Tietysti luotan!… Hän on palvellut minua kymmenen vuotta!… Mutta Edwards menee puolipäivälliselle samaan aikaan kuin mekin, ja siinä virhe. Hän ei saa tästä lähtein mennä alas ennen kuin me tulemme takaisin."
Chapman hiukan kohautti olkapäitään. Ei ollut epäilystäkään asiasta. Kapmaan valtiaassa oli alkanut ilmaantua hiukan omituisuutta, siitä nuo hänen käsittämättömät pelkäilynsä. Mikä vaara voisi uhata hotellissa, etenkin kun ei ole mukana mitään arvokapineita, ei mitään mainittavampaa rahasummaa taskussaan tai matkassaan?
He kuulivat eteisen oven aukeavan. Tulija oli Edwards. Herra Kesselbach kutsui häntä:
"Oletko pukeutunut, Edwards? No, sepä hyvä!… En odota ketään vieraita tänään, Edwards… tai oikeammin odotan yhtä ainoastaan, hra Gourelia. Pysy sillä välin eteisessä ja pidä ovea silmällä. Hra Chapmanilla ja minulla on yhtä ja toista tärkeätä toimitettavaa."
Tärkeätä toimitettavaa kesti muutaman minuutin, jollavälin herra Kesselbach selaili läpi kirjeenvaihtonsa, luki kolme neljä kirjettä ja antoi ohjeita niiden vastaamiseen. Mutta äkkiä Chapman kynä koholla odotellessaan näki, että hra Kesselbach ajatteli jotakin kokonaan toista kuin kirjeenvaihtoansa. Hän piteli sormiensa välissä nuppineulaa, tarkkaavasti tutkien sitä; neula oli musta ja ongenkoukun muotoiseksi koukistettu.
"Chapman", sanoi hän, "katsokaahan minkä löysin pöydältäni. Tämä koukistettu neula ilmeisesti merkitsee jotakin. Tämä on selvä todistuskappale. Nyt ette voi enää kieltää, että joku on käynyt huoneessa. Sillä eihän tämä neula missään tapauksessa ole voinut itsestään tänne tulla."
"Tietysti ei", vastasi kirjuri. "Se on tullut minun kauttani."
"Mitä tarkotatte?"
"Sillä neulallahan minun on tapana kiinnittää kaulaliinani kaulukseeni. Otin sen irti eilen illalla teidän lukiessanne ja taivutin sen ajatuksissani."
Hra Kesselbach nousi tuoliltaan kovin kiusaantuneen näköisenä, otti muutaman askeleen ja seisahtui.
"Nauratte minulle, Chapman, sen tunnen sielussani… ja te olette aivan oikeassa… En tahdo kieltää, että olen ollut jokseenkin… kummallinen viime Kapmaan-matkani jälkeen. Se johtuu siitä… niin… te ette tunne elämäni uutta tekijää… valtaista suunnitelmaa… suunnattoman suurta aijetta… Voin nähdä sen nyt vielä vain tulevaisuuden häämyssä… mutta siitä sukeutuu kaikesta huolimatta valmis… ja siitä tulee kerrassaan jättiläismäistä… Voi, Chapman, ette voi aavistaakaan… Rahasta en välitä rahtuakaan! Minulla on rahaa – minulla on liian paljon rahaa… Mutta tämä, tämä merkitsee paljoa enemmän; tämä merkitsee voimaa, mahtia, valtaa. Jos toivomukseni toteutuvat, niin minusta tulee ei ainoastaan Kapmaan valtias, vaan vieläpä muunkin hallitsija… Niin, uskokaa sanojani. Rudolf Kesselbach, augsburgilaisen rautakauppiaan poika, pääsee monen sellaisen tasalle, joka tähän asti on häntä vähäksynyt… Hän menee heistä vielä edellekin, Chapman; hän menee heistä edelle, pankaa mieleenne sanani… Ja kerta kaikkiaan…"
Hän
