kidutus ja sen tuottamat helpotukset.
"Poltettu? Mutta laatikko… Kas niin – tunnustakaahan pois… tunnustakaa, että laatikko on Crédit Lyonnaisissa."
"Kyllä."
"Ja mitä siinä on?"
"Komeimmat kaksisataa yksityiseen kokoelmaani kuuluvaa timanttia."
Ilmotus ei näyttänyt olevan seikkailijalle epämieluinen.
"Vai niin, komeimmat kaksisataa timanttia! Mutta sehän on kokonainen omaisuus… Niinpä niin, se saa teidät hymyilemään… Teille se epäilemättä on mitätön erä… Ja teidän salaisuutenne on enemmän arvoinen… Teille, niin… mutta entä minulle?"
Hän otti sikaarin, sytytti tulitikun, jonka antoi ajatuksissaan sammua, ja istui tuokion liikahtamattomana aprikoiden.
Minuutit kuluivat.
Hän alkoi nauraa.
"Uskallanpa vakuuttaa, että te toivoilette retkikunnan tekevän turhaa työtä ja niiden kieltäytyvän avaamasta holvia?… Hyvin paljon mahdollista, veikkoseni! Mutta siinä tapauksessa saatte maksaa minulle vaivoistani. En tullut tänne nähdäkseni miltä te näytätte lepotuolissa… Timantit, koska siellä näyttää timantteja olevan… tai muutoin sahviaanikotelo… Siinä on teidän vaikea vaalinne…" Hän vilkaisi kelloaan. "Puoli tuntia… Lempo!… Kohtalo kulkee kovin vitkallisesti… Mutta teillä ei ole mitään irvisteltävää, hra Kesselbach. En minä poistu tyhjin käsin, olkaa siitä varma!… Vihdoinkin!"
Puhelin soi. Lupin sieppasi kuulotorven ja äänensä sointua muuttaen jäljitteli vankinsa karheata ääntä:
"On, Rudolf Kesselbach… hän puhuu… Kyllä, mademoiselle, yhdistäkää… Sinäkö siellä, Marco?… Hyvä… Luistiko kaikki kunnolleen?… Oivallista!… Ei mitään pulaa?… Ansaitsette sydämelliset kiitokseni!… No, mitä saitte?… Mustapuulaatikon?… Ette mitään muuta? Mitään papereita?… No, hyväpä niinkin!… Ja mitä on laatikossa?… Ovatko ne komeita… Mainiota, mainiota!… Maltas hetkinen, Marco, kun mietin… Näes, kaikki tämä… Jos sanoisin sinulle mielipiteeni… Odota; älä mene pois… pidä linjaa…"
Hän käännähti ympäri:
"Hra Kesselbach, oletteko kiintynyt timantteihinne?"
"Olen."
"Ostaisitteko ne minulta takaisin?"
"Mahdollisesti."
"Kuinka paljosta? Viidestäsadastatuhannesta frangista?"
"Viidestäsadastatuhannesta frangista… kyllä."
"Mutta siinä on pulma… Millä tavoin toimitamme vaihdon? Maksuosotus? Ei; te pettäisitte minut… tai muutoin minä pettäisin teidät… Kuulkaahan? Menkää ylihuomenna aamulla Lyonnaisiin, nostakaa sieltä viisisataa tuhannen frangin seteliä, ja lähtekää kävelylle Boisiin, Auteuilin puolelle… Minä tuon timantit salkussa – se on mukavampaa… Laatikko pistää liiaksi silmään…"
Kesselbach säpsähti:
"Ei, ei… laatikko myös… minä tahdon kaikki…"
"Hei!" huudahti Lupin, remahtaen nauramaan, "te menitte ansaan!…
Timanteista ette välitä… ne voidaan korvata… Mutta laatikko on teille yhtä kallis kuin nahkanne… Hyvä on; te saatte laatikkonne…
Arsènen kunniasanalla… saatte sen huomenna postipakettina!"
Hän meni takaisin puhelimelle:
"Marco, onko sinulla laatikko edessäsi?… Onko siinä mitään erikoista?… Norsunluuta mustapuureunuksissa… Niin, minä tunnen tuollaiset kapineet… japanilaista työtä, Faubourg Saint-Antoinesta… Ei mitään merkkiä?… Ahaa, pieni pyöreä sinireunainen lappu ja siinä numero!… Niin, myymälän merkki… siitä viisi. Ja onko laatikon pohja paksu? Ei kovin paksu… Hitto. Siinä ei siis ole varapohjaa?… Kuules, Marco: tutki norsunluuta ulkopuolelta… tai oikeammin kannesta." Hän reuhasi ihastuksissaan. "Kannesta! Siitä juuri, Marco! Kesselbach räpäytti silmäänsä juuri nyt… Olemme jäljillä!… Ahaa, Kesselbach veikkoseni, ettekö huomannut minun syrjästä pitävän silmällä teitä? Te yksinkertainen sielu!" Ja Marcolle: "No, mitä näet?… Peililasin kannen sisäpuolella?… Liikkuuko se?… Onko se saranoilla?… No, riko se sitten… Niin, niin, sanon, riko se… Sillä lasilla ei ole paikkansa siinä… Se on pantu siihen jälkeenpäin!" Hän menetti malttinsa. "Se ei ole sinun asiasi, ääliö!… Tee kuten käsken…"
Hän kuuli varmaan risauksen, kun Marco toisessa päässä rikkoi lasin, sillä hän huusi riemuissaan:
"Sanoinhan teille, hra Kesselbach, että löytäisimme jotakin! Halloo!… Joko teit sen?… Mitä?… Kirje? Voitto! Kaikki Kapmaan timantit ja ukko Kesselbachin salaisuus päälle päätteeksi!"
Hän otti toisenkin kuulotorven, asetti molemmat korviinsa ja jatkoi:
"Lue se minulle, Marco, lue hiljaa… Kirjekuori ensin… Hyvä… Kertaa!" Hän itse kertasi: "'Jäljennös mustassa sahviaanikotelossa säilytetystä kirjeestä'. Ja sitte? Revi kirjekuori auki, Marco… Onko minulla teidän suostumuksenne, hra Kesselbach? Tämä ei ole oikein hienoa käytöstä, mutta silti… Jatka, Marco. Hra Kesselbach antaa sinulle luvan… Valmis?… No, lueppas nyt."
Hän kuunteli ja puhui hykähtäen:
"Voi hiisi! Se ei ole huikaisevan selkeätä! Kuuntele. Minä kertaan – yksinkertainen paperiarkki, käännetty kokoon neljästä kohden, taipeet näköjään aivan verekset… Hyvä… sivun oikeassa yläkulmassa seuraavat sanat: 'Viisi jalkaa yhdeksän, vasen pikkusormi poikki' j.n.e… Niin, se on kuvaus Pierre Leducista. Kesselbachin käsialaa kaiketi?… Hyvä… Ja sivun keskellä isoilla kirjaimilla painettuna:
"APO ON.
"Marco poikaseni, jätä paperi sellaiseksi kuin se on, äläkä koske lippaaseen tai timantteihin… Selviydyn ystävästämme täällä kymmenessä minuutissa, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen luonasi… Niin, sivumennen sanoen, lähetitkö automobilin takaisin minua varten? Oivallista! Hyvästi!"
Hän asetti kuulotorven paikoilleen, meni eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen; otti selon siitä, että kirjuri ja palvelija eivät olleet päässeet köysistään, ja toisekseen että suukapulat eivät heitä tukahduttaisi, sekä palasi sitte päävankinsa luo.
Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ja heltymätön ilme.
"Nyt emme enää laske leikkiä, hra Kesselbach. Jos ette puhu, niin sitä pahempi itsellenne. Oletteko tehnyt päätöksenne?"
"Mistä?"
"Ei joutavia, olkaa hyvä. Puhukaa mitä tiedätte."
"En tiedä mitään."
"Valehtelette. Mitä merkitsee sana 'APO ON'?"
"Jos sen tietäisin, niin en olisi kirjottanut sitä muistiin."
"No niin; mutta ketä tai mitä se tarkottaa? Mistä olette jäljentänyt sen? Mistä olette sen saanut?"
Hra Kesselbach ei vastannut. Lupin jatkoi,
