style="font-size:15px;"> Kello soi.
"Puhelin", sanoi Chapman.
"Voisiko siellä", mutisi Kesselbach, "minkään sattuman kautta olla…?" Hän otti kuulotorven käteensä. "Halloo!… Kuka? Eversti? Ahaa, mainiota! Kyllä, se olen minä… Mitään uutta?… Hyvä on!… Siinä tapauksessa odotan teitä… Mukananne tulee yksi miehenne? Se käy päinsä… Mitä? Ei, meitä ei häiritä… Minä annan tarpeelliset määräykset… Vai niin tärkeätä?… Vakuutan, että määräyksiäni noudatetaan ehdottomasti… Kirjurini ja palvelijani pitävät kyllä huolen ovesta, eikä ketään päästetä sisälle… Tunnette kai tien, vai mitä?… Älkää siis hukatko hetkeäkään."
Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja sanoi:
"Chapman, tänne tulee kaksi herrasmiestä. Edwards ohjaa heidät sisälle…"
"Mutta herra Gourel… etsivän osaston kersantti…"
"Hän tulee myöhemmin… Ja silloinkaan ei heidän tapaamisestaan ole mitään vahinkoa. Lähettäkää Edwards alas hotellin konttoriin sanomaan, että en ole kotona kenellekään paitsi kahdelle herrasmiehelle, everstille ja hänen ystävälleen, lukuunottamatta hra Gourelia. Hänen pitää saada heidät kirjottamaan tulijain nimet muistiin."
Chapman teki työtä käskettyä. Huoneeseen palatessaan hän näki hra Kesselbachin pitelevän kädessään koteloa tai oikeammin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka oli näköjään tyhjä. Hän näytti epäröivän, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä sille, pannako taskuunsa vai johonkin muualle. Viimein hän astui uunin luo ja heitti lompakon matkalaukkuunsa.
"Lopettakaamme postin tarkastelu, Chapman. Meillä on kymmenen minuuttia aikaa. Kah, kirje rva Kesselbachilta! Miksi ette sanonut sitä, Chapman? Ettekö tuntenut käsialaa?"
Hän ei yrittänytkään salata mielenliikutusta, jota tunsi kosketellessaan ja katsellessaan paperia, jota hänen vaimonsa oli pidellyt hyppysissään ja rikastuttanut silmiensä katseella, tuoksunsa hitusella, salaisten ajatustensa vihjeellä. Hän hengitti sen hyvää tuoksua, ja avattuaan luki kirjeen hitaasti hiljaisella äänellä katkelmina, joita saapui Chapmanin kuuluviin:
"Olen hiukan väsynyt… Pysyn huoneessani tämän päivää… Olen kiusaantunut täällä… Milloin saan tulla luoksesi? Ikävöitsen sähkösanomaasi, joka minut kutsuu…"
"Sähkötittehän tänä aamuna, Chapman? Siinä tapauksessa rouva Kesselbach saapuu tänne huomenna, keskiviikkona."
Hän näytti aivan iloiselta, kuin olisi liikeasiain taakka äkkiä keventynyt ja hän vapautunut kaikista huolista. Hän hykersi käsiänsä ja hengähti syvään, kuten voimakas mies menestyksestä varmana, kuten hyväonninen mies, joka on päässyt onnelliseksi ja on kyllin luja puolustautumaan.
"Siellä soittaa joku, Chapman – joku soittaa eteisen ovikelloa.
Menkää katsomaan."
Mutta Edwards tuli sisään ja sanoi:
"Kaksi herrasmiestä kysyy teitä, sir. Ne ovat ne —"
"Minä tiedän. Ovatko ne siellä – eteisessä?"
"Ovat, sir."
"Sulje eteisen ovi, äläkä aukaise enää muille kuin hra Gourelille, etsivän osaston kersantille. Chapman, menkää saattamaan herrat sisään ja sanokaa heille, että tahtoisin puhutella everstiä ensin – everstiä yksin."
Edwards ja Chapman poistuivat huoneesta, sulkien oven perässään.
Rudolf Kesselbach astui akkunan luo ja painoi otsansa ruutua vasten.
Ulkona, juuri hänen silmiensä alla, vierivät ajopelit ja moottorivaunut rinnakkaisissa vaoissa, joita kaksinkertaiset rikkajuovat osottivat. Kirkas kevät-aurinko kimalteli messinkiheloissa ja kiillotuksissa. Puihin puhkeili ensimäisiä vehreitä silmuja, ja korkeiden kastanjapuiden umput alkoivat kiehitellä vereksiä lehtiänsä.
"Mitä ihmettä ajatteleekaan Chapman?" jupisi Kesselbach. "Tuhlaakin näin pitkän ajan lörpöttelyyn!…"
Hän otti pöydältä savukkeen, sytytti sen ja veti muutamia haikuja. Häneltä pääsi heikko huudahdus. Ihan hänen edessään seisoi mies, jota hän ei tuntenut.
Hän hätkähti taaksepäin.
"Kuka te olette?"
Mies – hän oli hyvin puettu, jokseenkin hienon näköinen, tukka musta, mustat viikset ja tiukat silmät – mies veti suunsa irviin:
"Kukako olen? Minähän olen eversti!"
"Ei, ei; se jota minä kutsun everstiksi, se joka kirjottaa tuolla… omaksutulla… nimimerkillä, ette ole te!"
"Kyllä, kyllä… Tuo toinen oli vain… Mutta, hyvä hra Kesselbach, tällä kaikellahan ei ole mitään merkitystä. Oleellista on, että minä… olen oma itseni. Ja se minä olen, sen vakuutan teille!"
"Mutta nimenne?…"
"Eversti… toistaiseksi."
Hra Kesselbachin valtasi kasvava pelko. Ken oli tämä mies? Mitä tahtoi hänestä mies?
Hän huusi:
"Chapman!"
"Onpa omituista noin huutaa! Eikö minun seurani teille riitä?"
"Chapman!" huusi hra Kesselbach uudestaan. "Chapman! Edwards!"
"Chapman! Edwards!" säesti vieras vuorostaan. "Mitä te teette? Teitä tarvitaan!"
"Hyvä herra, minun täytyy pyytää teitä – käskeä teidän päästää minut ohitsenne."
"Mutta, hyvä herra Kesselbach, kuka teitä estää?"
Hän väistyi kohteliaasti tieltä. Hra Kesselbach astui ovelle, avasi sen ja hypähti taaksepäin. Oven takana seisoi toinen mies, pistooli kädessään. Kesselbach sopersi:
"Edwards… Chap…"
Hän ei lopettanut. Eteisen nurkassa hän näki kirjurinsa ja palvelijansa virumassa vieretysten, kapuloittuina ja köytettyinä.
Hermostuneesta ja herkästä luonteestaan huolimatta ei herra Kesselbachilta puuttunut miehuutta; ja sen sijaan, että ilmeisen vaaran tunto olisi häntä lannistanut, palautti se hänelle hänen kaiken joustavuutensa ja vireytensä. Masennusta ja hämminkiä teeskennellen peräytyi hän verkalleen uunin luo ja nojautui seinää vasten. Hänen kätensä hapuili sähkökellon nappulaa. Hän löysi sen ja painoi sitä, siirtämättä enää sormeansa pois.
"No?" tiedusti vieras.
Hra Kesselbach ei vastannut, vaan painoi yhä nappulaa.
"No? Luuletteko niiden tulevan, koko hotellin olevan hälyytetty, kun te painatte soittokellonne nappulaa? Katsahtakaahan taaksenne, niin huomaatte langan leikatuksi!?"
Hra Kesselbach käännähti ikäänkuin haluten varmistua asiasta; mutta sen sijaan hän nopealla liikkeellä sieppasi matkalaukkunsa, sujautti siihen kätensä, tempasi esille revolverin, tähtäsi sillä miestä ja laukaisi.
"Hui!"
