style="font-size:15px;"> "Vielä kolme panosta, Kapmaan valtias! Minä en tyydy ennen kuin olette sijoittanut kuusi luotia raatooni. Mitä! Te luovutte? Sepä vahinko… Te harjottelitte oivallisesti!"
Hän tarttui tuolin selkämystään, kiepautti sen ympäri, istuutui hajareisin ja virkkoi lepotuoliin viitaten:
"Ettekö istuudu, hra Kesselbach, ollaksenne kuin kotonanne? Savuke?
Ei minulle, kiitos. Pidän paremmin sikaarista."
Pöydällä oli laatikko; hän valitsi Upman-sikaarin, muodoltaan virheettömän, sytytti sen ja kiitteli kumartaen:
"Kiitos! Ja emmekö nyt pitäisi pikku pakinaa?"
Rudolf Kesselbach kuunteli häntä ällistyksissään. Kuka saattoi tämä kummallinen henkilö olla? Mutta nähdessään vieraansa istuvan siinä noin rauhallisena ja haasteliaana kävi hän kuitenkin vähitellen tyynemmäksi ja alkoi ajatella, että asema voisi saada ratkaisunsa ilman mitään väkivallan tai raa'an voiman tarvista.
Hän otti esille rahalompakkonsa, avasi sen, näytti melkoista setelitukkua ja kysyi:
"Kuinka paljon?"
Toinen silmäili häntä ällistyneen näköisenä, kuin olisi hänen ollut työläs käsittää Kesselbachin tarkotusta. Sitten hän tovin kuluttua huusi:
"Marco!"
Pistoolimies astui esille.
"Marco, tämä herra tarjoaa hyväntahtoisesti sinulle muutamia paperilappuja naikkostasi varten. Ota ne, Marco."
Yhä tähdäten aseellaan Marco ojensi vasemman kätensä, otti setelit ja poistui.
"Kun nyt tämä kysymys on selvitetty toivomustenne mukaisesti", alotti taas vieras, "niin palatkaamme käyntini tarkotukseen. Tahdon olla lyhytsanainen ja suoraan käydä asiaan. Mieleni tekee kahta kapinetta. Ensinnäkin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka on kotelon muotoinen ja jota tavallisesti pidätte taskussanne. Toisekseen pientä mustapuu-laatikkoa, joka oli eilen tuossa matkalaukussa. Puhukaamme oikeassa järjestyksessä. Sahviaanilompakko?"
"Poltettu."
Vieras hieroi silmäkulmiaan. Hänen mieleensä varmaankin johtuivat nuo menneet hyvät päivät, jolloin oli käytettävissä tehokkaita keinoja uppiniskaisen taivuttamiseksi puhumaan.
"Hyvä on; siitä puhumme sittemmin. Entä mustapuu-laatikko?"
"Poltettu."
"Haa", murisi hän, "te metkuilette, mies hyvä!" Hän väänsi toisen käsivartta säälimättömällä kädellä. "Eilen, Rudolf Kesselbach, te kävelitte Crédit Lyonnais-pankkiin Boulevard des Italiensin varrelle, mytty päällystakkinne alle kätkettynä. Te vuokrasitte lokeron… olkaamme täsmällisiä: 9. holvin 16. lokeron. Merkittyänne nimenne kirjaan ja suoritettuanne lokeron vuokran te laskeusitte alas pohjakerrokseen, ja palatessanne ei teillä enää ollut myttyänne mukananne. Olenko oikeassa?"
"Peräti."
"Laatikko ja lompakko ovat siis Crédit Lyonnaisissa?"
"Ei."
"Antakaa minulle lokeronne avain."
"En."
"Marco!"
Marco juoksi huoneeseen.
"Vireästi, Marco! Nelinkertainen solmu!"
Ennen kuin hän ennätti vähääkään puolustautua oli Rudolf Kesselbach köytetty silmukkoihin, jotka tunkeusivat lihaan vähimmästäkin rynnistelyn yrityksestä. Hänen käsivartensa kiinnitettiin seljän taakse, vartalo nuoritettiin tuolin selkämystään ja jalat kapaloittiin yhteen kuin muumion.
"Tarkastele hänen taskunsa, Marco."
Marco totteli. Kahta minuuttia myöhemmin hän ojensi päällikölleen pienen litteän, nikkelöidyn avaimen, jossa oli numerot 16 ja 9.
"Mainiota. Ei mitään sahviaanilompakkoa?"
"Ei, isäntä."
"Aseta pistoolisi suu tuon herrasmiehen ohimoa vasten."
"Paikallaan on."
"Laske nyt sormesi hanalle."
"Valmis."
"No, Kesselbach veikkoseni, aijotteko puhua?"
"En."
"Annan teille kymmenen sekuntia aikaa, enkä enempää. Marco!"
"Niin, isäntä."
"Kymmenen sekunnin kuluttua lähetä kuula tuon herrasmiehen aivoihin."
"Niin oikein, isäntä!"
"Kesselbach, minä luen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi…"
Rudolf Kesselbach teki merkin.
"Tahdotte puhua?"
"Niin."
"Juuri parahiksi. No, salakirjaimet… lukon tunnussana?"
"Dolor."
"Dolor… Dolor… Rouva Kesselbachin nimi on luullakseni Dolores. Te kelpo sielu!… Marco, mene ja tee kuten sanoin… Varo erehdyksiä! Minä toistan ohjeeni: Tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, anna hänelle avain, ilmota sana – Dolor. Sitte menkää kahden Crédit Lyonnaisiin. Jérôme astuu yksinään sisälle, kirjottaa nimikirjaan, laskeutuu pohjakerrokseen ja tuopi sieltä mukanaan kaikki mitä lokerossa on. Ymmärrätkö täydellisesti?"
"Kyllä, isäntä. Mutta jos lokero ei avautuisikaan; jos sana Dolor…"
"Vaiti, Marco. Tullessanne ulos Crédit Lyonnaisista tulee sinun erota Jérômesta, mennä omaan asuntoosi ja puhelimella ilmottaa minulle tulos. Jos sana Dolor jonkun sattuman kautta ei pystyisikään avaamaan lokeroa, niin meillä (ystävälläni Rudolf Kesselbachilla ja minulla) on vielä keskustelu… viimeinen… Kesselbach, olettehan aivan varma siitä, ettette ole erehtynyt?"
"Kyllä."
"Se merkitsee, että te luotatte etsinnän hyödyttömyyteen.
Katsotaanpa. Menehän, Marco!"
"Entäs te, isäntä?"
"Minä jään. Oh, minä en ole peloissani! En ole milloin ollut vähemmän vaarassa kuin tällä hetkellä. Olivathan määräyksenne vieraiden laskemisesta luoksenne ehdottomat, Kesselbach?"
"Olivat."
"Hitto vieköön, kuinka kerkeästi sen vahvistatte! Lienetteköhän yrittänyt voittaa aikaa? Silloin minä joutuisin satimeen kuin hupelo…" Hän pysähtyi ajattelemaan, katseli vankiaan ja lopetti: "Ei… se ei ole mahdollista… me emme joudu häirityiksi…"
Samassa soi ovikello. Hän painoi kätensä rajusti Rudolf Kesselbachin suulle.
"Sinua vanhaa kettua; sinä odotit jotakuta!"
Vangin silmät
