mitään tekemistä tutkintotuomarin kanssa; se koskee poliiseja. Se on siis minun asiani."
Juuri silloin ryntäsi hotelliin poliisikomennuskunta. Etsivän osaston päällikkö jakoi heidät useaksi osastoksi, jotka lähetti kolmanteen huonekertaan. Sitte hän lausui poliisikomisariukselle:
"Hyvä hra komisarius, minä jätän ovien vartioimisen teidän huoleksenne. Ei mitään heikkoutta, muistakaa se. Minä otan kaiken vastuun, mitä hyvänsä tapahtuu."
Hän astui hissiin ja kuljetutti itsensä toiseen huonekertaan.
Tarkastelu oli vaikea ja pitkällinen, sillä heidän oli avattava komerot, kaikki kaapit, jokainen nurkka ja soppi.
Ja se oli myöskin hyödytön. Tuntia myöhemmin, kellon lyödessä kahtatoista, oli hra Lenormand juuri suoriutunut toisesta huonekerrasta; muut osastot eivät vielä olleet valmiit ylikerroista, eikä mitään ollut löytynyt.
Hra Lenormand epäröitsi: oliko murhaaja palannut ullakoille päin?
Hän oli kuitenkin päättämäisillään mennä alikertaan, kun hänelle samassa ilmotettiin, että rouva Kesselbach oli juuri saapunut seuranaisensa keralla. Edwards, vanha uskottu palvelija, oli ottanut toimekseen ilmottaa hänelle hra Kesselbachin kuoleman.
Hra Lenormand tapasi hänet eräässä vierashuoneessa odottamattoman viestin järkyttämänä, silmät kuivina, mutta kasvonpiirteet murheen vääristäminä ja ruumis kuin horkan värisyttämänä. Hän oli kookkaanlainen, tummaverinen nainen; ja hänen mustissa ja erinomaisen kauneissa silmissään hohteli pieniä kultaisia täpliä. Hänen miehensä oli tutustunut häneen Hollannissa, missä Dolores oli syntynyt vanhasta, Espanjasta polveutuvasta suvusta. Hän rakastui ensi näkemällä; ja neljään vuoteen ei heidän onnensa ollut kokenut ainoatakaan häiriötä.
Hra Lenormand esitteli itsensä. Toinen katsoi häneen vastaamatta; ja Lenormand vaikeni, sillä sureva ei näyttänyt hämmennyksissään käsittävän mitä hän puhui. Sitte hän alkoi äkkiä vuodattaa viljavia kyyneliä ja pyysi päästä miehensä luokse.
Eteisessä Lenormand kohtasi Gourelin, joka etsiskeli häntä ja ryntäsi hänen luokseen pidellen kädessään hattua.
"Tämän minä löysin, hra päällikkö… Senhän omistajasta ei ole vähintäkään epäilystä, vai mitä?"
Se oli musta, pehmeä huopahattu ja vastasi annettua kuvausta. Sisäpuolella ei ollut mitään sisustusta eikä leimaa, ainoastaan hiuksi, jonka hra Lenormand korjasi haltuunsa.
"Mistä te tämän löysitte?"
"Palvelusväen portaiden toisen huonekerran siltamalta."
"Eikö muissa huonekerroissa näkynyt mitään?"
"Ei mitään; me olemme etsineet kaikkialta. On enää ensimäinen huonekerta jäljellä. Ja tämä hattu osottaa, että mies meni niin kauvas alas. Me tunnemme jo käryä, päällikkö!"
"Niin luulen."
Portaiden juurella hra Lenormand pysähtyi.
"Menkää takaisin komisariuksen luo ja antakaa hänelle määräykseni: hänen tulee asettaa kaksi miestä jokaisen neljän porraskäytävän alipäähän, revolveri kädessä. Ja heidän täytyy tarpeen tullessa ampua. Ymmärtäkää asia, Gourel: jos Chapman ei pelastu, ja jos tuo mies karkaa, niin minä otan eron virastani. Ajatukseni ovat haihatelleet runsaasti kaksi tuntia."
Hän nousi ylös portaita. Ensimäisessä huonekerrassa hän tapasi kaksi poliisia erään hotellin palvelijan saattamina poistumassa muutamasta makuuhuoneesta.
Edempänä hra Lenormand näki toisen poliisiryhmän tarkastavan kamaripalvelijattarien kaappeja ja erään pitkän käytävän päässä hän näki joidenkuiden muiden lähenevän nurkkausta – sitä käytävän osaa nimittäin, joka vei Rue Lafontainen varrella oleviin huoneisiin.
Äkkiä hän kuuli näiden miesten huutavan, ja he katosivat juoksujalkaa.
Hän riensi heidän perässään.
Poliisit olivat pysähtyneet käytävän keskikohdalle. Heidän jaloissaan, sulkien heiltä tien, makasi kasvot mattoa vasten ruumis.
Hra Lenormand kumartui alas ja kohotti hengetöntä päätä.
"Chapman", hän mutisi. "Hän on kuollut…"
Hän tutki ruumista. Kaulan ympäri oli kiedottu valkea silkistä kudottu kääre. Hän avasi sen. Punaisia tahroja näkyi, hän huomasi kääreen pitelevän paksua puuvillatukkoa niskakuopassa. Tukko oli veren liottama.
Taaskin oli siinä sama pieni haava – puhdas, selkeä ja säälitön.
Hra Formerielle ja komisariukselle ilmotettiin heti, ja he riensivät ylös.
"Eikö kukaan ole lähtenyt ulos?" kysyi etsivän osaston päällikkö.
"Eikö mitään yllätystä ole tapahtunut?"
"Ei", vastasi komisarius. "Jokaisen porraskäytävän juurella vartioitsee kaksi miestä."
"Kenties hän on mennyt ylös jälleen?" arveli hra Formerie.
"Ei… Ei…"
"Mutta jonkun on täytynyt kohdata hänet…"
"Ei… Kaikki tämä tapahtui jo melkoinen tovi takaperin. Kädet ovat kylmät… murhan on täytynyt tapahtua melkein heti tuon toisen jälkeen… heti kun molemmat miehet tulivat tänne palvelusväen portaita myöten."
"Mutta ruumis olisi nähty. Ajatelkaahan, ainakin viisikymmentä ihmistä on varmasti kulkenut tästä ohi kahden tunnin kuluessa…"
"Ruumis ei ollut täällä."
"Missä se sitten oli?"
"Ka, mistä minä tietäisin?" kivahti etsivän osaston päällikkö. "Tehkää kuten minä, tähyilkää omasta puolestanne! Puhelemalla ette voi mitään löytää."
Raivokkaasti kouraisi hän vavahtelevalla kädellään sauvansa ryhmyä ja seisoi siinä katseet ruumiiseen kiintyneinä, äänettömänä ja mietteissään. Vihdoin hän puhui.
"Hra komisarius, siirrättäkäähän hyväntahtoisesti uhri johonkin tyhjään huoneeseen. Toimittakaa paikalle lääkäri. Hra isännöitsijä, avauttakaa minulle kaikkien tämän käytävän varrella olevien huoneiden ovet."
Vasemmalla hra Lenormand tarkasti tyhjän huoneuston, johon kuului kolme makuuhuonetta ja vierashuonetta. Kahdessa niistä oli asukas, mutta kumpainenkin ulkona. Kolmannessa huoneessa he tapasivat vanhemmanpuoleisen englantilaisen naimattoman rouvashenkilön vielä makuulla, ja neljännessä lueskeli ja poltteli kaikessa rauhassa eräs englantilainen, jota käytävässä vallitseva hälinä ei ollut vähääkään häirinnyt.
Mikään etsiminen tai kyseleminen ei tuottanut tuloksia.
"Tämä on kummallista", mutisi tutkintotuomari – "todellakin…" Ja hän tunnusti nerokkaasti: "Olen yhä enemmän ja enemmän ymmällä… Kokonainen sarja seikkoja on minulle osittain käsittämättömiä. Mitä johtopäätöksiä te niistä teette, hra Lenormand?"
Lenormand
