Gourelin suureksi iloksi.
Hän otti käyntikortin taskustaan:
"Tässä, viekää tämä komisariuksen virastoon Rue Dumoursille. Sinnehän on vain parisataa metriä alas katua."
"Mutta komisarius ei ole nyt siellä."
"Kyllä hän on. Minä annoin hänelle vihiä asioista. Pyytäkää häntä tulemaan silmänräpäystäkään siekailematta, ja tuomaan kaikki miehensä mukanaan. Tarvitsen kerrassaan kymmenen; kaksitoista, jos mahdollista."
"Kuulkaahan, herra päällikkö, emmehän toki käyne valtaamaan taloa rynnäköllä? Se olisi vakava juttu tähän aikaan yöstä!"
"Minulla on täydet valtuudet, Gourel. Valenglay on takanani. Häntä ei pelota mennä hiukan lain rajojen yli, kun on ratkaiseva käänne kysymyksessä! Kiirehtikää!"
Gourel tuli vajaassa kymmenessä minuutissa takaisin, mukanaan Temesin korttelin komisarius Arnoult.
"Missä ovat miehenne, Arnoult?"
"Kadulla, hajallaan."
"Montako teillä on?"
"Kahdeksan."
"Eipä ole paljon."
"Minun täytyi lähettää kaksi toisaanne ja jättää konttoriin kaksi."
"Kiusan paikka!" nurkui etsivän osaston päällikkö. "Kahdeksan miestä!"
"Niin, mutta ne ovat oikeita verikoiria; ja meitä on kolme – yhteensä yksitoista."
"Hyvä on. Kaksi niistä jääköön porttikäytävään."
"Pohjakerran huoneuston pikku oven edustalle kait?"
"Ei, vaan portinvartijan kojun eteen. En kummastelisi, jos se asunto olisi yhteydessä pohjakerran huoneuston kanssa."
"Luuletteko portinvartijaa rikostoveriksi?"
"Täytyy olla valmistautunut kaiken varalle. Hyvä. Sitte kaksi miestä pohjakerran ikkunain alle. Muiden neljän keralla menemme sisälle."
"Menemme sisälle… menemme sisälle, jos ne avaavat oven!"
"Jos eivät avaa, niin menemme sisälle kuitenkin."
"Silloin tarvitsisimme lukkosepän."
"Minulla on se hankittuna, tuo piippua polttava mies tuolla. No, oletteko valmis?"
Oli välttämätöntä toimia nopeasti ja epäröimättä. Komisariuksen antaessa ohjeitansa poliiseille astui etsivän osaston päällikkö apteekkiin. Minuuttia myöhemmin hän tuli ulos. Kuului heikko vihellys, ja he kaikki astuivat porttikäytävään. Gourel ja yksi poliisi meni portinvartijan asuntoon.
"Kaksi miestä palvelusväen portaille", määräsi Lenormand. "Te kaksi katu-ikkunain alle… Ja jos joku yrittää luikkia tiehensä, niin ampukaa hänet!… Nyt siis, revolverit käteen!"
Ja nousten ylös ne kolme porras-astuinta, jotka johtivat pikku ovelle, hän soitti ovikelloa. Sen kilinä kaikui hiljaisuudessa.
"Hitto!" sanoi komisarius matalalla äänellä. "Ensi kertaa elämässäni tunnen sydämeni pamppailevan. Lupin voi kerskua…"
"Ei sanaakaan!" kuiskasi etsivän osaston päällikkö. "Joku kuuntelee…"
Hän soitti uudestaan ja sanoi ääneensä: "Hei, eikö siellä ole ketään?
Minut lähetettiin apteekista."
Hiljaa, hitaasti avautui pienen kurkistusreijän messinkinen luukku, ja siihen ilmestyi vanhan vaimon pää. Lenormand työnsi kumppaninsa ojennettujen käsivarsiensa liikkeellä taaksepäin. Sisältä ärisi akan ääni:
"Mikä nyt on hätänä?"
"Apteekista… Asia koskee herranne juuri äsken jättämää lääkemääräystä. Meillä ei ole sitä lajia kreosoottia… Annammeko teille toista lajia, vai odotatteko huomiseen?"
"Missä on lääkemääräys?"
"Tässä", sanoi etsivän osaston päällikkö, näyttäen paperia.
Kuului irtautuvan ketjun kalinaa ja ovi avautui puolittain.
"Mukaan!" huusi Lenormand.
Hän sysäsi akan nurin. Tämä alkoi säikähdyksissään kirkua. Kynttilä kieri hänen kädestään lattialle. Tuli pimeä, ja ääniä kuului käytävän päässä olevasta valaistusta huoneesta. Joku haamu vilahti ohi. Mutta kaasu nähtävästi sammutettiin, sillä sielläkin tuli pimeä.
Silloin Lenormand ja hänen toverinsa ottivat esille sähkölyhtynsä, ripustivat ne takkinsa napinläpeen ja juoksivat huoneeseen, josta olivat kuulleet ääniä. Se oli tyhjä.
"Ruokakaappia on siirretty, Arnoult!" huusi Lenormand. "Katsokaa, sen takana on verho… nostakaa sitä!"
Mutta he kuulivat seinän toiselta puolelta huudahduksia, rynnistelyjä ja huonekalujen viskaantumista nurin. Samassa keksi etsivän osaston päällikkö hyvin matalan oven:
"Sitä ajattelinkin; tämä viepi portinvartijan kojuun… Ne painiskelevat siellä… Ja tätä ovea ei saa millään auki! Pian, Arnoult! Kiertäkää sinne kadunpuoleisen eteisen kautta…"
Nähden ison salvan, hän työnsi sen kiinni, estääkseen ketään palaamasta huoneeseen käytävästä. Sitte hän kiireisesti jatkoi huoneuston tarkastusta jäljelle jääneiden poliisien kanssa:
"Te kaksi menette takaisin eteiseen… Minä näin makuuhuoneen oven. Menkää sinne, niin näette palvelusväen käytävän varrella olevat huoneet. Te kolmas tulkaa minun kanssani."
Hän meni toiseen kadunpuoleiseen huoneeseen – isoon, melkein kalustamattomaan vierashuoneeseen, ja tutki sen nopeasti.
"Ei ketään!" mutisi hän. "Kenties he molemmat pujahtivat ulos portinvartijan kojusta."
Hän tunsi jonkun verran levottomuutta mielessään ja oli lähtemäisillään huoneesta, mutta samassa sanoi häntä seurannut poliisikonstaapeli:
"Hra päällikkö, matolla on sikaarinpätkä – se palaa vielä. Jonkun on täytynyt mennä tätä tietä."
Merkki oli ehdottoman selvä.
Kaikki huoneet avautuivat toinen toiseensa käytävän ympärillä, ja toisesta toiseen kulkien he tulivat huoneuston takaosaan. Mutta kun Lenormand ryhtyi avaamaan ensimäistä ovea siellä, niin hän ei voinutkaan. Se oli lukossa.
"Kirottua!" sadatti hän. "Me emme pääse eteenpäin."
Äkkiä kajahti laukaus…
Hän hyppäsi käytävään. Siellä hän epäröitsi, tietämättä minne päin kääntyä. Mutta kaksi poliisikonstaapelia tuli juoksujalkaa palvelusväen käytävää pitkin.
"Kuului revolverinlaukaus", sanoi päällikkö. "Niin, mutta me emme tiedä mistä…"
"Teitä oli kolme. Missä on kolmas…"
