nimittäin se kieli, jota lapset käyttävät, ennenkuin osaavat puhua. Tämä kieli tosin on ääntämiseltään tolkutonta, mutta korollista, soinnukasta ja helppoa ymmärtää. Perehtymisemme täysikäisten kieliin on saattanut meidät siihen määrään sitä laiminlyömään, että olemme sen kokonaan unhottaneet. Tarkatkaamme lapsia ja pian taas olemme oppivat niiden kielen. Imettäjät ovat opettajamme tässä kielessä, he ymmärtävät kaiken, minkä heidän hoidokkaansa sanovat, he vastaavat niille ja pitävät niiden kanssa hyvin yhtenäisiä vuoropuheluja; ja vaikka imettäjät lausuvatkin sanoja, ne ovat vallan turhia, sillä lapsi ei ymmärrä sanan merkitystä, vaan äänen painon jolla se on lausuttu.
Äänen välittämään kieleen yhtyy toinen, nimittäin ilmeiden välittämä, joka ei suinkaan ole heikompi. Nämä ilmeet eivät näyttäy lasten heikoissa käsissä, vaan niiden kasvoissa. On hämmästyttävää, kuinka ilmehikkäät jo ovat nämä epätäydellisesti muodostuneet kasvot; niiden ilmeet muuttuvat hetkestä toiseen käsittämättömän nopeasti. Näette niissä hymyn, halun ja kauhistuksen syntyvän ja haihtuvan yhtä monen salamanvälkkeen tavoin; joka kerta luulette näkevänne uudet kasvot. Kieltämättä niiden kasvolihakset ovat liikkuvammat kuin aikaihmisillä. Sitävastoin niiden himmeät silmät eivät sano juuri mitään. Sellaisten tuleekin olla niiden ilmaisumerkkien, iässä, joka tuntee pelkkiä ruumiillisia tarpeita; aistimukset näet kuvastuvat kasvojen ilmeissä, tunteet katseissa.
Koska ihmisen alkutila on puute ja heikkous, sen ensi äänet ovat valitus ja itku. Lapsi tuntee tarpeensa eikä voi niitä tyydyttää, se rukoilee toisten apua huudoillaan; jos sillä on jano, se itkee, jos sillä on liian kylmä tai kuuma, se itkee; jos se tarvitsee liikettä ja sitä pidetään paikallaan, se itkee; jos se tahtoo nukkua ja sitä pidetään liikkeellä, se itkee. Kuta epämukavampi sen on olla, sitä useammin se pyrkii muuttamaan asentoaan. Sillä on vaan yksi ainoa puhetapa, se kun ei juuri tunne muuta kuin yhdenlaista pahoinvointia, nimittäin epätäydellisten elintensä aiheuttamaa, joiden eri vaikutuksia se ei osaa erottaa; kaikki epämieluisat aistimukset muodostavat siinä yhden ainoan mielipahan tunteen.
Tästä itkusta, jonka luulisi ansaitsevan niin vähän huomiota, syntyy ihmisen ensimäinen suhde kaikkeen siihen, mikä sitä ympäröi; siinä taotaan sen pitkän ketjun ensi rengas, joka muodostaa yhteiskuntajärjestyksen.
Kun lapsi itkee, sen on paha olla, sillä on joku tarve, jota se ei voi tyydyttää; tätä tarvetta haetaan, tutkitaan, se löydetään ja tyydytetään. Kun sitä ei huomata, kun ei sitä siis tyydytetä, itku jatkuu, ja tämä tuskastuttaa; hyväillään lasta, jotta se vaikenisi, sitä tuuditetaan, sille lauletaan, että se nukkuisi. Jos se vaan yhä itsepäisesti jatkaa, käydään kärsimättömäksi ja uhataan sitä; sydämettömät imettäjät lyövät sitä joskus. Tämä on omituinen kokemus, jonka se saa mukaansa elämään.
En koskaan ole unhottava kuinka kerran näin erään imettäjän lyövän sellaista epämukavaa parkujaa. Pienokainen vaikeni heti, ja minä luulin että se tapahtui pelosta. Ajattelin itsekseni: siitä on kehittyvä orjallinen sielu, jota ei saada tekemään mitään ilman ankaruutta. Erehdyin; tuo poloinen oli vähällä tukehtua kiukusta, se tavoitteli hengitystään, näin sen muuttuvan punasinerväksi kasvoiltaan. Seuraavassa tuokiossa kaikuivat korvia viiltävät huudot; kaikki tällä iällä mahdolliset kostonhimon-, raivon- ja epätoivontunteet ilmenivät sen äänessä. Pelkäsin, että se kuolisi tästä mielenkiihotuksesta. Jos ennen olisin epäillyt sitä, että oikean ja väärän tietoisuus on synnynnäinen ihmissydämessä, niin tämä ainoa esimerkki olisi tehnyt vakaumukseni järkähtämättömäksi. Olen varma siitä, että lapsen kädelle sattumalta pudonnut palava kekäle olisi siihen koskenut vähemmin kuin tämä lyönti, joka tosin oli jotenkin vähäinen, mutta annettu selvästi loukkaavassa tarkotuksessa.
Tämä lasten herkkä taipumus suuttumiseen, kiukustumiseen ja vihastumiseen vaatii erityisen varovaista menettelyä. Boerhaave arvelee, että lasten taudit enimmästi ovat kouristuksentapaisia; niiden pää kun näet on verrattain suurempi ja hermosto laajempi kuin aikaihmisillä, hermot helpommin kiihottuvat. Karkottakaa niiden luota mitä huolellisimmin kaikki palvelijat, jotka niitä kiusaavat, suututtavat ja saattavat kärsimättömiksi; he ovat niille sata kertaa vaarallisemmat ja turmiollisemmat kuin ilman ja vuodenaikojen aiheuttamat vahingot. Niin kauan kuin lapset kohtaavat vastustusta ainoastaan esineissä, eivätkä ihmistahdoissa, ne eivät tule uppiniskaisiksi eivätkä äkäisiksi ja ne pysyvät paremmin terveinä. Tässä piilee yksi syy siihen, että kansan lapset, jotka kasvavat vapaampina ja riippumattomampina, yleensä ovat vahvemmat, vähemmän arat ja rotevammat kuin ne lapset, joita luullaan paremmin kasvatettavan siten, että alituisesti vastustetaan niiden tahtoa. Mutta tulee aina huomata, ettei siltä tarvitse lasta kaikessa totella, vaikka kohta ei aina vastustella sen tahtoa.
Lapsen ensimäiset kyyneleet ovat pyyntöjä; jos emme ole varuillamme, ne pian muuttuvat käskyiksi. Aluksi ne pyytävät apua, lopuksi ne vaativat palvelusta. Täten niiden omasta heikkoudesta, josta ensin johtuu niiden riippuvaisuudentunne, syntyy sittemmin käskemisen ja hallitsemisen käsitteet. Mutta koska tämä käsite aiheutuu vähemmin niiden tarpeista kuin meidän alttiista palveluksestamme, niin tästä alkavat näyttäytyä siveelliset vaikuttimet, joiden välitön syy ei piile luonnossa, ja on siis selvää, miksi on tärkeätä tästä ensi iästä alkaen tutkistella lapsen liikkeiden, ilmeiden ja huutojen salaista tarkoitusta.
Kun lapsi ojentaa kättänsä ponnistaen ja mitään sanomatta, se luulee saavuttavansa esineen, se kun ei osaa arvostella etäisyyttä; se erehtyy. Mutta kun se valittaa ja parkuu kättään ojentaessaan, silloin se ei enää erehdy etäisyyden suhteen, se käskee esineen lähestyä tai lähellä olevia henkilöitä sitä sille tuomaan. Viekää se edellisessä tapauksessa hitaasti ja lyhyin askelin esineen luo; älkää jälkimäisessä tapauksessa edes olko kuulevinanne sen huutamista; kuta enemmän se parkuu, sitä vähemmän sitä tulee kuunnella. On tärkeätä aikaisin totuttaa sitä luopumaan antamasta käskyjä ihmisille, se kun ei ole heidän valtiaansa, ja esineille, jotka eivät sitä kuule. Siis kun lapsi tahtoo saada jonkun esineen, jonka se näkee ja joka tahdotaan sille antaa, on parempi viedä lapsi tuon esineen luo kuin tuoda se lapselle; lapsi näet tekee tästä menettelystä johtopäätöksen, joka on sen iän mukainen, eikä tätä vaikutusta voida millään muulla tavoin aikaansaada.
Abotti de Saint-Pierre sanoi ihmisiä suuriksi lapsiksi; saattaisi päinvastaisesti sanoa lapsia pieniksi ihmisiksi. Ajatelmina ovat tämänkaltaiset lauselmat päteviä; periaatteina ne kaipaavat selitystä. Kun Hobbes sanoi häijyä ihmistä rotevaksi lapseksi, hän lausui vallan ristiriitaisen seikan. Häijyys johtuu aina heikkoudesta; lapsi on häijy ainoastaan sen vuoksi, että se on heikko; saattakaa se vahvaksi, niin se tulee hyväksi; se joka voisi tehdä kaikkea, ei koskaan olisi häijy. Kaikkivaltiaan jumaluuden kaikista ominaisuuksista hyvyys on se, jota ilman sitä vähimmin saattaa käsittää. Kaikki kansat, jotka ovat olettaneet kahta perusvoimaa, ovat aina pitäneet pahaa alhaisempana voimana kuin hyvää, muuten heidän olettamuksensa olisi ollut vallan ristiriitainen. Viittaan tämän johdosta kauempana tässä teoksessa esiintyvään Savoijilaisen papin uskontunnustukseen.
Järki yksin opettaa meitä tuntemaan hyvää ja pahaa. Omatunto, joka saattaa meidät rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei voi, vaikka se onkin riippumaton järjestä, kehittyä ilman sitä. Ennenkuin olemme saavuttaneet järjen iän, teemme hyvää ja pahaa sitä tuntematta; eikä silloin teoissamme ole mitään siveellisyyttä, vaikka sitä tosin joskus liittyy tietoisuuteen toisten teoista, joiden vaikutuksen alaisina olemme olleet. Lapsi tahtoo saattaa epäjärjestykseen kaiken, minkä näkee, se särkee ja pirstoo kaiken, minkä ikinä saa käsiinsä, se puristaa kouraansa linnun samoin kuin puristaisi kiven, ja tukehduttaa sen tietämättä mitä se tekee.
Miksi niin? Ensin filosofia koettaa selittää tämän ilmiön vetämällä esiin synnynnäiset paheet, ylpeyden, vallanhimon, itserakkauden ja inhimillisen pahuuden; se mainitsee kenties vielä, että heikkouden tietoisuus saattaa lapsen halukkaaksi tekemään voimanponnistuksia ja näyttämään
