Émile eli Kasvatuksesta. Жан-Жак Руссо
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Émile eli Kasvatuksesta - Жан-Жак Руссо страница 14
Samalla kun Luoja istuttaa lapsiin tämän toiminnanvaiston, hän järjestää niin, että se vallan vähäisessä määrässä on vahingollinen, antamalla lapselle vaan vähäsen voimaa tuota vaistoa tyydyttämään. Mutta niin pian kuin ne tottuvat pitämään ympäröiviä henkilöitä välikappaleina, joita ne oman mielensä mukaan voivat käyttää hyväkseen, niin ne heidän avullaan panevat täytäntöön mielihalunsa, korvaten siten heikkouttaan. Siten ne ovat kiusaksi, tulevat tyranneiksi, käskeviksi, häijyiksi, hillittömiksi; tämä muutos ei tapahdu niissä minkään synnynnäisen vallanhimon vaikutuksesta, vaan se herättää heissä vallanhimoa. Sillä ei tarvita pitkää kokemusta, jotta huomaisi, kuinka miellyttävää on saada toiset toimimaan omasta puolestaan ja kuinka vaan tarvitsee liikuttaa kieltänsä saadakseen kaiken liikkeelle.
Suuremmaksi varttuessaan lapsi saa lisää voimia, tulee vähemmän levottomaksi ja liikunnonhaluiseksi ja sulkeutuu enemmän itseensä. Sielu ja ruumis ikäänkuin joutuvat keskinäiseen tasapainotilaan, eikä luonto enää vaadi muuta kuin itsesuojelemiselle välttämätöntä liikettä. Mutta käskemishalu ei haihdu sen tarpeen mukana, joka sen on synnyttänyt. Vallantunto herättää ja kiihottaa itserakkautta ja tottumus sitä vahvistaa. Siten oikullisuus astuu tarpeen sijaan, siten juurtuvat ensimäiset ennakkoluulot ja mielipiteet.
Kun nyt siis tunnemme periaatteen, näemme selvästi, missä kohdassa tie erkanee luonnollisuudesta. Katsokaamme mitä on tehtävä, jotta siinä pysyttäisiin.
Kaukana siitä että lapsilla olisi liiaksi voimia, niillä ei niitä ole edes riittämään asti kaikkeen siihen, mitä luonto niiltä vaatii; tulee siis antaa niiden käyttää kaikkia niitä voimia, jotka luonto niille antaa ja joita ne eivät saata väärinkäyttää. Tämä on ensimäinen perusohje.
Tulee auttaa niitä ja korvata se, mikä niiltä puuttuu, sekä mitä tulee henkisiin että ruumiillisiin voimiin ja tarpeisiin. Tämä on toinen perusohje.
Tulee auttaessaan niitä yksinomaan rajoittua siihen, mikä todella on hyödyllistä, tekemättä mitään myönnytystä oikullisuudelle tai järjettömälle halulle; oikullisuus ei näet ollenkaan niitä vaivaa, ellei sitä niissä ole herätetty, kun se ei niissä ole synnynnäinen. Tämä on kolmas perusohje.
Tulee huolellisesti tutkia niiden kieltä ja merkkejä, jotta voisi niiden vielä ollessa siinä iässä, jolloin ei teeskennellä, erottaa niiden haluissa sen, mikä johtuu välittömästi luonnosta, ja sen, mikä johtuu niiden omista oikuista. Tämä on neljäs perusohje.
Näiden sääntöjen päätarkotus on myöntää lapsille enemmän oikeata vapautta ja vähemmän valtaa, saattaa ne aikaansaamaan enemmän omin voimin ja vaatimaan vähempää toisilta. Täten tottuen aikaisin supistamaan halunsa voimiensa mukaisiksi, ne tuntevat varsin vähän sellaisten seikkojen puutetta, joita eivät kykene omin voimin toteuttamaan.
Siinä siis on uusi ja hyvin tärkeä syy jättää lasten ruumis ja jäsenet vallan vapaiksi, kunhan vaan noudatetaan sitä varovaisuutta, että ne turvataan putoamisen vaaralta ja että niiden käsistä poistetaan kaikki, mikä voi niitä vahingoittaa.
Kieltämättä lapsi, jonka ruumis ja kädet ovat vapaina, itkee vähemmän kuin kapaloon kääritty lapsi. Se, joka tuntee ainoastaan ruumiillisia tarpeita, itkee vaan silloin, kun se kärsii, ja tämä on suuri etu; silloin näet tarkalleen tietää, milloin se tarvitsee apua, eikä saa hetkeksikään avun antamista lykätä, jos se vaan on mahdollista. Mutta ellette voi sen kärsimystä lieventää, niin pysykää alallanne älkääkä sitä hyväilkö; hyväilynne eivät kuitenkaan paranna sen vatsakipua. Sillä jos sitä silloin hyväilette, se on muistava, miten on meneteltävä hyväilyn saamiseksi, ja kun se kerran tietää, miten tulee kohdella aikaihmistä taivuttaakseen häntä tahtonsa mukaan, niin tulee siitä aikaihmisen käskijä; silloin kaikki on hukassa.
Jos lasten liikkeitä vähemmän estää, ne itkevät vähemmän; kun niiden itku meitä vähemmän häiritsee, me vähemmän kiusaamme itseämme koettamalla saada ne vaikenemaan. Jos niitä uhataan tai hyväillään vähemmän, ne ovat vähemmän pelokkaita tai vähemmän itsepäisiä ja pysyvät paremmin luonnollisessa tilassaan. Jos annetaan lasten itkeä, on niillä paljon vähempi vaara saada tyrät, kuin jos hääritään niiden ympärillä koettaen niitä rauhoittaa, ja todistukseksi siitä mainitsen, että hoidon puolesta enimmin laiminlyödyt lapset ovat paljoa vähemmin tämän vaaran alaiset kuin muut. En siltä suinkaan neuvo niitä laiminlyömään; päinvastoin tulee niitä varoittaa eikä antaa niiden ilmaista hätäänsä huudoillaan. Mutta en myöskään tahdo, että se huolenpito, joka niille omistetaan, sattuu väärään paikkaan. Miksi lapsi luopuisi kyyneleistään, jos se huomaa, että niistä on monessa suhteessa hyötyä? Jos ne hyvin tietävät, millä hinnalla ne saadaan vaikenemaan, eivät ne vaiteliaisuudessa ole liian tuhlailevia. Lopulta ne saattavat sen niin kallishintaiseksi, ettei siihen enään riitä varoja, ja silloin ne itkien turhaan kiihottavat, uuvuttavat, jopa tappavatkin itsensä.
Sellaisen lapsen itku, joka ei ole kapaloitu eikä kipeä ja jolta ei anneta puuttua mitään, on pelkkää tottumusta ja itsepäisyyttä. Se ei ole luonnon, vaan imettäjän aiheuttamaa, joka tuskaantuu lapseen ja tahtoo siitä päästä, mutta joka ei ajattele, että hän saamalla sen tänään hetkeksi vaikenemaan kiihottaa sitä huomenna itkemään kahta enemmän.
Ainoa keino parantaa tai ehkäistä tätä tapaa on se, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Ei kukaan huoli turhasta vaivannäöstä, eivät edes lapset. Ne tosin ovat itsepäiset yrityksissään; mutta jos teidän järkähtämättömyytenne on suurempi kuin niiden itsepäisyys, ne väsyvät eivätkä ala uudestaan. Täten niiltä säästetään turhia kyyneleitä ja totutetaan ne vuodattamaan niitä ainoastaan silloin, kun kipu pakottaa.
Muuten, kun ne itkevät oikullisuudesta tai itsepäisyydestä, on varma keino estää niitä jatkamasta se, että niiden huomio käännetään johonkin miellyttävään ja silmäänpistävään seikkaan, joka saattaa ne unhottamaan itkunhalunsa. Suurin osa lastenhoitajattarista loistaa tällä taidolla, ja hyvin käytettynä se on sangen hyödyllinen; mutta on perin tärkeätä, ettei lapsi huomaa tätä huvittamistarkotusta, ja että se saa tuon huvin tietämättä, että sitä erityisesti ajatellaan; tässä suhteessa kaikki lapsenhoitajat ovat taitamattomia.
Lapset totutetaan tavallisesti liian aikaisin pois imetyksestä. Tämän vierottamisen oikean ajan ilmaisee hampaiden puhkeaminen, ja se on yleensä vaivalloinen ja kipua tuottava. Koneellisen vaistomaisesti lapsi silloin usein panee suuhunsa kaiken, mikä sillä on käsissä, sitä pureskellakseen. Luullaan voitavan helpottaa hampaiden saantia antamalla lapselle leikkikaluiksi kovia esineitä, kuten norsunluuta tai sudenhampaita. Luulen että siinä erehdytään. Kun tällaisia kovia esineitä painetaan ikeniä vastaan, eivät ne suinkaan tee niitä pehmeämmiksi, vaan saattavat ne känsäisiksi ja koviksi ja tekevät hampaiden puhkeamisen kahta vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi. Ottakaamme aina vaisto esikuvaksemme. Ei koskaan näe koiranpenikkojen hiovan esiinpuhkeavia