Pois kaikki kulkuset ja lelut; pienet oksat hedelmineen ja lehtineen, unikon kota, jonka sisällä kuulee siementen kalisevan, lakritsitanko, jota lapsi voi imeä ja pureskella, huvittavat sitä yhtä paljon kuin nuo komeat leikkikalut eivätkä ole haitallisia siinä suhteessa, että totuttaisivat lasta ylellisyyteen syntymästä alkaen.
On tunnustettu seikka, ettei velli ole varsin terveellistä ruokaa. Keitetty maito ja puolikypsät jauhot ovat raskaat ja epäterveelliset vatsalle. Vellissä jauhot ovat vähemmin kypsässä tilassa kuin leivässä eivätkä edes ole nousseet; leivänmuru-liemi ja riisiryynipuuro tuntuvat minusta paremmilta. Jos välttämättömästi tahtoo keittää velliä, on parasta sitä ennen hieman paahtaa jauhoja. Synnyinseudullani tehdään näin paahdetuista jauhoista hyvin hyvänmakuista ja terveellistä lientä. Lihaliemet ovat nekin keskinkertaista ravintoainetta, jota tulee käyttää niin vähä kuin mahdollista. Lasten tulee aluksi oppia ruokaa pureksimaan; se on oikea keino helpottaa hammasten puhkeamista; ja kun ne alkavat niellä ruokaansa, edistää ravintoaineisiin yhtynyt sylki niiden sulamista.
Minä siis aluksi antaisin niiden pureksia kuivia hedelmiä tai leivänkuoria. Antaisin niille leikkikaluiksi kuivia leipäpalasia tai Piemontin leivän kaltaisia korppuja, joilla kotiseudullani on nimenä griffes.23 Liottamalla tätä leipää suussaan ne lopulta nielisivät siitä jonkun murun, niiden hampaat siitä puhkeaisivat esiin ja ne vierottuisivat maidosta melkein ennen kuin sitä huomaisikaan. Maalaisväestöllä on tavallisesti hyvin hyvä vatsa, eikä sen lapsia totuteta pois imettämisestä millään muulla kuin tällä tavalla.
Lapset kuulevat syntymästään alkaen puhuttavan; niitä puhutellaan sekä ennenkuin ne ymmärtävät, mitä niille sanotaan, että ennenkuin ne osaavat itse lausua niitä ääniä, joita kuulevat. Niiden jäykkä puhe-elin taipuu vasta vähitellen matkimaan niitä ääniä, jotka niille lausutaan, eikä edes ole varmaa, että nämä äänet alussa tunkevat niiden korviin yhtä selvästi kuin meidän korviimme. Hyväksyn puolestani sen että imettäjä huvittaa lasta lauluilla ja hyvin iloisilla ja vaihtelevilla sävelillä, mutta en hyväksy sitä, että hän lakkaamatta panee lapsen pään pyörälle puhumalla sille koko joukon joutavia sanoja, joista se ei ymmärrä muuta kuin sen äänenpainon, jolla ne on lausuttu. Tahtoisin että ensimäiset puheäänet, jotka sille lausutaan, olisivat harvat, helpot, selvät, usein toistetut ja että niiden ilmaisemat sanat vastaisivat ainoastaan havainnollisia esineitä, jotka ensin voitaisiin näyttää lapselle. Onneton taipumuksemme tuhlaillen käyttää sanoja, joita emme ollenkaan ymmärrä, alkaa aikaisemmin kuin luulemmekaan. Koulupoika kuuntelee luokalla opettaja-valtiaansa sanatulvaa samoin kuin kuunteli kapaloihin käärittynä imettäjänsä lörpötystä. Minun mielestäni olisi oppilaalle hyvin hyödyllistä, jos häntä opetettaisiin niin, ettei mokomasta mitään ymmärtäisi.
Mietteitä herää kosolta, kun rupeaa kiinnittämään huomiotansa lasten kieleen ja ensimäiseen puheluun. Meneteltäköön miten tahansa, niin ne oppivat aina puhumaan samalla tavoin, ja kaikki filosofiset mietiskelyt sen johdosta ovat aivan turhat.
Aluksi lapsilla on niin sanoakseni ikänsä mukainen kielioppi, jonka lauseopilla on yleisemmät säännöt kuin aikaihmisten; ja jos sitä tutkisi tarkkaavaisesti, ihmettelisi, miten tarkasti ne noudattavat muutamia analogioja (yhdenmukaisuuksia), jotka tosin ovat hyvin virheellisiä, mutta hyvin johdonmukaisia, ja jotka loukkaavat korvaa ainoastaan sen vuoksi, että ne ovat karkeita ja ettei yleinen käytäntö niitä salli. Kuulin hiljan erään isän suuresti toruvan lapsiparkaansa siitä, että tämä oli sanonut: mon père, irai-je-t-y? (isäni, menenkö sinne?). Kuitenkin tämä lapsi noudatti paremmin analogiaa kuin meidän kielentutkijat; kun sille näet sanottiin: vas-y (mene sinne), niin miksi se ei olisi voinut sanoa: irai-je-t-y? Huomatkaa lisäksi, kuinka taitavasti se vältti muodoissa irai-je-y tai y-irai-je esiintyvät hiatukset. Onko se lapsiparan syy, jos me aikaihmiset olemme tuosta lauseesta aiheettomasti jättäneet pois paikallisadverbin y, kun emme ole tietäneet, miten sijoittaa sitä? On sietämätöntä turhantarkkuutta ja joutavaa huolellisuutta ryhtyä korjaamaan lasten puheessa kaikkia noita pieniä virheitä kielenkäyttämisessä, jotka he aina varmasti aikaa myöten itse korjaavat. Puhukaa aina virheettömästi lasten kuullen ja tehkää niin, etteivät ne viihdy kenenkään kanssa niin hyvin kuin teidän kanssanne, niin voitte olla varma siitä, että niiden kieli on korjaantuva teidän kielenne mukaan, ilman että koskaan olette sitä korjannut.
Toinen paljoa arveluttavampi erehdys, jota on vielä vaikeampi välttää, on se, että liiaksi kiirehditään lasten puhumista, ikäänkuin pelättäisiin, etteivät ne itsestään oppisi puhumaan. Tämä ajattelematon jouduttaminen aikaansaa vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä on tavoiteltu. Se vaikuttaa vaan sen, että lapsi myöhemmin puhuu sekavammin. Se ylenmääräinen tarkkaavaisuus, jolla kuunnellaan kaikkea mitä lapset sanovat, vapauttaa ne ääntämästä selvästi, ja kun ne tuskin suvaitsevat avata suutansa, useat niistä säilyttävät koko ikänsä puutteellisen ääntämistavan ja sekavan puheen, joka tekee, että tuskin niitä ymmärtää.
Olen paljon elänyt talonpoikien parissa, enkä ole koskaan kuullut yhdenkään heistä, en miehen, vaimon, en tytön enkä pojan puhuvan sorakielin. Mistä tämä johtuu? Ovatko talonpoikien elimet toisin luodut kuin meidän? Eivät, mutta toisin harjotettuja. Vastapäätä ikkunaani on kumpu, jolle seudun lapset kokoontuvat leikittelemään. Vaikka ne ovat jotenkin etäällä minusta, erotan vallan selvästi kaiken, minkä ne puhuvat ja minä teen siitä usein hyviä johtopäätöksiä tätä kirjaani varten. Joka päivä korvani pettää minua niiden iän suhteen; luulen kuulevani kymmenvuotisten lasten ääniä, katson ulos ja näen kolmi- tai nelivuotisten lasten vartalot ja kasvot. Tämä kokemus ei ole yksinomaan minun tekemäni. Kaupunkilaiset, jotka tulevat minua tervehtimään ja joille huomautan tätä seikkaa, joutuvat kaikki samaan erehdykseen.
Tämä saa selityksensä siten, että kaupungin lapset, joita kasvatetaan kamarissa ja kotiopettajattaren siipien suojassa, tulevat viidenteen tai kuudenteen ikävuoteensa asti toimeen mutisemalla epäselviä sanoja; heti kun ne liikuttavat huuliaan, koetellaan niitä kuunnella. Niille lausutaan sanoja, joita ne itse kykenevät huonosti ääntämään, ja aina tarkkaamalla niiden puhetta samat henkilöt, jotka alati ovat niiden ympärillä, pikemmin arvaavat mitä ne ovat tahtoneet sanoa, kuin todella sitä ymmärtävät.
Maalla on laita vallan toinen. Talonpoikaisnainen ei alati ole lapsensa ympärillä; tämän täytyy siis oppia sanomaan hyvin selvästi ja hyvin ääneen se, mitä tahtoo tehdä äidilleen ymmärrettäväksi. Ollen kedolla hajalla ja etäällä isästä, äidistä ja muista lapsista lapset harjaantuvat saattamaan äänensä kuuluviin kaukaa sekä sovittamaan ääntänsä sen välin mukaan, joka erottaa ne niistä henkilöistä, joita tahtovat puhutella. Sillä tavoin todella oppii ääntämään, eikä suinkaan sopertelemalla muutamia äänteitä tarkkaavaisen kotiopettajattaren korvaan. Tosin voipi sattua että kysyttäessä jotakin talonpojan lapselta ujous estää sitä vastaamasta, mutta minkä se sanoo, sen se sanoo selvästi. Sitävastoin lapsenhoitajan täytyy olla kaupunkilaislapsen tulkkina, muuten ei kuule mitään siitä, mitä se mutisee hampaiden välistä.24
Kasvaessaan suuremmiksi pitäisi poikien päästä tästä viasta kouluissa ja tyttöjen luostareissa; ja todella he puhuvatkin yleensä selvemmin kuin ne, joita aina on opetettu kodissa. Mutta muudan seikka estää heitä koskaan saamasta niin selvää ääntämistapaa kuin talonpojat, nimittäin se, että heidän on välttämätöntä oppia ulkoa paljon asioita ja ääneen toistaa ulkoa oppimansa. Ulkoa lukiessaan he tottuvat mutisemaan ja ääntämään huolimattomasti ja huonosti. Vastatessaan opettajalle he ääntävät vielä huonommin; he hakevat sanojaan vaivalloisesti, he venyttelevät ja pidentävät tavuita; onhan välttämätöntä että kieli muistin pettäessä sopertelee. Siten syntyvät tai säilyvät ääntämisviat. Lukija on huomaava kauempana ettei Émilelläni niitä ole, tai etteivät ne ainakaan johdu samoista syistä.
Myönnän,
= kynnet, käpälät. Suoment. huom.
Tämä ei ole poikkeuksetta totta; usein lapset, jotka alussa ovat olleet kaikkein hiljaisimmat, muuttuvat sitten kaikkein meluavimmiksi, kun ovat alkaneet kohottaa ääntänsä. Mutta jos minun tulisi syventyä kaikkiin näihin pikkuseikkoihin, en koskaan pääsisi loppuun. Jokainen arvostelukykyinen lukija kyllä huomaa että saman väärinkäytöksen aiheuttama liiottelu ja vika poistetaan samalla tavoin minun metodini mukaan. Pidän näitä kahta ohjesääntöä erottamattomina:
