ihmisiä, jopa välistä eläimiäkin.57 Järki, tiedot, nerokkaisuus ja rohkeus vapauttavat ainoastaan harvoja tästä heikkoudesta. Olen nähnyt sivistyneiden miesten, vapaa-ajattelijoiden, filosofien ja päiväsaikaan pelottomien sotilaiden vapisevan yöllä naisten tavoin, kuullessaan lehden kahisevan. Selitetään tämän pelon johtuvan imettäjien saduista, mutta siinä erehdytään; sillä syy on vallan luonnollinen. Mikä on tämä syy? Sama, joka tekee kuurot epäluuloisiksi ja rahvaan taikauskoiseksi, nimittäin se, ettemme tunne meitä ympäröiviä seikkoja emmekä sitä, mikä ympärillämme tapahtuu.58 Tottunut kun olen jo kaukaa näkemään esineet ja edeltäkäsin arvaamaan niiden tekemän vaikutuksen, on luonnollista että pimeässä, missä en enää näe mitään siitä, mikä minua ympäröi, oletan piilevän tuhansia olentoja ja tuhansia liikkeitä, jotka voivat minua vahingoittaa ja joilta minun on mahdoton turvata itseäni. Turhaan tiedän olevani turvissa siinä paikassa, missä olen; en kuitenkaan koskaan tiedä olevani yhtä turvallinen, kuin jos sen silmilläni näkisin. Minulla on siis aina pelon aihe, jota minulla ei ole päivänvalon vallitessa. Tosin tiedän, ettei mikään vieras olento voi ruumistani vahingoittaa, jonkin kahinan tai melun sen lähestymistä ilmaisematta. Senpä vuoksi ovatkin korvani lakkaamatta erittäin tarkkaavaiset. Kun kuulen vähintäkin kahinaa, jonka aiheuttajaa en voi erottaa, itsenisuojelemisvaisto panee minut olettamaan tuoksi aiheuttajaksi jotain kaikkein vaarallisinta, mikä vaatii varovaisuuttani ja siis juuri sellaista, joka on enimmin omansa minua pelästyttämään.
Jos en kuule yhtään mitään, en siltä ole vallan levollinen, sillä voihan minut yllättää mitään melua synnyttämättä. Minun on pakko kuvitella olosuhteita sellaisiksi kuin ne olivat sitä ennen, sellaisiksi kuin niiden vielä tulee olla, minun on pakko asettaa silmieni eteen sellaista, mitä en näe. Koska minun näin ollen täytyy turvautua mielikuvitukseeni, en kohta enää voi sitä hillitä, ja se, minkä tein itseäni rauhoittaakseni, saattaa minut vaan entistä levottomammaksi. Jos kuulen melua, luulen ryövärien lähestyvän; jos en kuule mitään, näen hahmoja. Itsesuojelemisintoni aiheuttama valppaus tuottaa minulle vaan uutta pelon aihetta. Kaikki, mikä voi minua rauhoittaa, piilee järjessäni, mutta sitä voimakkaampi vaisto puhuu vallan toista kieltä. Mitä hyödyttää ajatella, ettei ole mitään pelon aihetta; sillä silloinhan ei ole mitään tehtävänä!
Jos tämän pahan alkusyy on löydetty, niin se itsestään viittaa parannuskeinoon. Kaikkialla tottumus voittaa mielikuvituksen; ainoastaan uudet seikat sen jälleen herättävät. Ne seikat, joita joka päivä huomaamme, eivät pane mielikuvitusta, vaan muistin toimimaan. Tämän nojalla lause: ab assuetis non fit passio59 on tosi; intohimot näet syttyvät ainoastaan mielikuvituksen hehkusta. Älkää siis järkisyillä koettako parantaa henkilöä, joka pelkää pimeätä. Viekää hänet usein pimeään ja olkaa varma siitä, etteivät mitkään filosofiset todistelut ole tämän keinon arvoiset. Katonkattajien päätä ei pyörrytä, emmekä näe kenenkään pelkäävän pimeätä, joka on siinä tottunut oleskelemaan.
Tässä siis vielä toinen seikka, joka suosittaa ehdottamiamme yöllisiä leikkejä. Mutta jotta nämä leikit onnistuisivat, en voi tarpeeksi suosittaa hilpeyttä. Ei ole mitään kolkompaa kuin pimeä: älkää siis sulkeko lastanne koppiin. Sen tulee nauraa astuessaan pimeään ja taas nauraa siitä poistuessaan. Lapsen ollessa pimeässä tulee sen jättämien huvituksien ja sitä odottavan hauskuuden karkottaa sen mielestä ne mielikuvituksen aaveet, jotka muuten pimeässä voisivat sitä ahdistaa.
On olemassa elämässä raja, josta käännymme takaisin, huolimatta ikämme jatkumisesta. Tiedän, että minä olen saapunut tälle rajalle, ja alan nyt, niin sanoakseni, astua uutta elinuraa. Kypsyneen iän tyhjyys, jota itsessäni olen tuntenut, luo jälleen silmieni eteen nuoren iän suloiset ajat. Vanhetessani muutun taas lapseksi ja muistelen halukkaammin sitä, mitä olen tehnyt kymmenvuotiaana, kuin mitä tein kolmekymmenvuotiaana. Lukijat, antakaa minulle siis anteeksi, että joskus otan esimerkkini omista kokemistani. Voidakseni näet hyvin kirjoittaa tämän kirjan, tulee minun tehdä se mielihyvällä.
Asuin lapsena maalla erään pastori Lambercierin perheessä. Minulla oli toverina muudan minua rikkaampi serkku, jota kohdeltiin kuin perillistä ainakin, kun minä taas, ollen kaukana isäni luota, kävin köyhästä orvosta. Iso serkkuni Bernhard oli suuri pelkuri, etenkin yöllä. Minä ivasin siihen määrään hänen pelkuruuttaan, että herra Lambercier, joka oli kyllästynyt kerskailemiseeni, päätti koetella rohkeuttani. Eräänä syysiltana, jolloin oli hyvin pimeä, hän antoi minulle kirkon avaimen ja käski minun mennä sieltä noutamaan raamattua, joka oli unhottunut saarnatuoliin. Kiihottaakseen kunniantuntoani hän lisäsi muutaman sanan, jotka tekivät minulle kieltäymisen mahdottomaksi.
Läksin ottamatta valoa mukaani; jos minulla olisi ollut sitä mukanani, yritys olisi ehkä ollut vielä vaikeampi. Täytyi kulkea kirkkomaan halki; kuljin siitä iloisena, sillä ollessani vapaassa ilmassa en koskaan yöllä pelännyt.
Avatessani kirkon ovea kuulin holvikatosta kajahduksen, joka minusta tuntui äänien huminalta ja joka alkoi järkyttää roomalaista pelottomuuttani. Oven avattuani aioin astua sisälle; mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun pysähdyin. Huomatessani tässä avarassa rakennuksessa vallitsevan syvän pimeyden, minut valtasi kauhu, joka nosti tukkani pystyyn. Käännyn ympäri, poistun kirkosta ja pötkin vavisten pakoon. Pihalla kohtasin pienen Sultan-nimisen koiran, jonka hyväily minua rauhoitti. Häveten pelkoani palasin takaisin, koettaen kuitenkin saada kumppanikseni Sultanin, joka ei ollut halukas minua seuraamaan. Kuljen nopeasti kynnyksen yli ja astun sisälle kirkkoon. Tuskin olin sisällä, kun kauhu uudelleen minut valtasi niin rajusti, että menetin kaiken malttini. Vaikka saarnatuoli oli oikealla ja minä sen hyvin tiesin, käännyin huomaamattani vasemmalle, missä sitä kauan hain, eksyen penkkirivien väliin ja tietämättä enää missä olin. Ja kun en löytänyt saarnatuolia enkä ovea, jouduin selittämättömään häiriötilaan. Viimein huomaan oven, pääsen ulos kirkosta ja poistun kuten ensi kerrallakin, vahvasti päättäen, etten koskaan astuisi sinne sisälle muulloin kuin päiväsaikaan.
Palaan asuintaloon asti. Ollessani juuri astumassa sisään kuulen herra Lambercierin äänen ja äänekästä naurua. Luulen tämän tarkottavan minua ja häveten, että olen saattanut itseni sen alaiseksi, epäröin avata ovea. Tällä välin kuulen miten neiti Lambercier on levoton minun tähteni, miten hän käskee palvelijattaren ottamaan lyhdyn ja miten herra Lambercier valmistautuu lähtemään minua hakemaan, ollen pelottoman serkkuni seuraama, jolle jäljestäpäin epäilemättä olisi omistettu koko kunnia retkikunnasta. Samassa hetkessä koko pelkoni lakkaa; pelkään vaan että minut paossani yllätetään; juoksen, kiidän kirkkoon, eksymättä ja hapuilematta löydän saarnatuolin, kiipeän ylös siihen, tartun raamattuun, keikahdan alas ja muutamin hyppäyksin riennän ulos kirkosta, jonka oven kiireessä unhotan lukita, astun huoneeseen hengästyneenä ja paiskaan raamatun pöydälle, ollen tosin pelästyneen näköinen, mutta tuntien sydämeni ilosta sykkivän siitä, että olin välttänyt minulle aiotun avunannon.
Kysyttäneen, olenko maininnut tämän tapauksen noudatettavana esimerkkinä ja esimerkkinä siitä hilpeydestä, jota vaadin tämäntapaisissa harjotuksissa. Se ei ole tarkotukseni; mutta mainitsen sen todisteena siitä, ettei mikään tehokkaammin rauhoita yön varjojen pelottamaa kuin se, että kuulee viereisessä huoneessa koolla olevan seuran nauravan ja rauhallisesti keskustelevan. Neuvoisin siis, ettei kasvattaja näin vaan kahden kesken oppilaansa kanssa hauskuuttaisi iltahetkiä, vaan että hän sen sijaan kokoaisi paljon iloisia lapsia ja ettei niitä aluksi päästettäisi kotia yksitellen, vaan useampia yhdessä, ja ettei päästettäisi ainoatakaan lasta aivan yksin menemään, ennenkuin aivan varmasti tiedettäisiin, ettei se kovin pelkää.
En tiedä mitään huvittavampaa ja hyödyllisempää kuin tuollaiset leikit, jos ne vaan taitavasti järjestetään. Suuressa huoneessa laatisin jonkunmoisen sokkelon pöydistä, nojatuoleista, tuoleista ja varjostimista. Tämän sokkelon
Tämä pelko näyttäytyy erittäin seivästi suurien auringonpimennysten aikana.
Tässä esitän vielä toisen syyn; sen on hyvin selittänyt eräs filosofi, jonka teosta usein siteeraan ja jonka suuret näkökannat vielä useammin minun omaa näköpiiriäni laajentavat.
"Kun erityisten asianhaarojen vallitessa emme voi saada tarkkaa käsitystä etäisyydestä ja kun emme voi arvata esineiden suuruutta, tai oikeammin niiden meidän silmiimme luomaa kuvaa, muun nojalla kuin näkökulman, niin on välttämätöntä, että erehdymme esineiden suuruuden suhteen. Jokainen on kokenut, että matkustaessamme yöllä luulemme lähellä olevaa pensasta kaukana olevaksi puuksi tai päinvastoin kaukaista puuta läheiseksi pensaaksi. Samoin, ellemme tunne esineiden muotoa, ja koska siis tämän nojalla emme voi saada mitään käsitystä niiden etäisyydestä, on välttämätöntä, että erehdymme. Kärpänen, joka lentää nopeasti muutaman tuuman päässä silmiemme ohi, näyttäisi tässä tapauksessa hyvin pitkän matkan päässä olevalta linnulta. Hevonen, joka liikkumatta seisoisi keskellä kenttää ja joka olisi esimerkiksi samanlaisessa asennossa kuin lammas, näyttäisi meistä lampaalta, niin kauan kuin emme tietäisi, että se on hevonen. Mutta heti kun saisimme sen tietää, se näyttäisi samassa tuokiossa hevoselta ja heti paikalla torjuisimme ensimäisen käsityksemme."
"Joka kerta kun yöllä on tuntemattomissa seuduissa, missä ei voi tietää etäisyyksiä ja missä ei pimeän vuoksi voi tuntea esineiden muotoa, on lakkaamatta vaarassa erehtyä esiintyvien seikkojen suhteen. Siitä johtuu pelko ja jonkunlainen sisäinen kauhu, jonka yön pimeys herättää melkein kaikissa ihmisissä. Siitä johtuu myös usko aaveihin ja jättiläismäisiin ja hirvittäviin hahmoihin, joita niin moni sanoo nähneensä. Heille vastataan tavallisesti, että nuo hahmot olivat ainoastaan heidän mielikuvituksensa synnyttämiä. Mutta saattoivatpa heidän silmänsä todella sellaisia nähdä, ja onpa tämä hyvin mahdollista. Sillä joka kerta, kun voidaan arvostella jonkun esineen suuruutta ainoastaan sen kulman nojalla, jonka se luo silmään, on välttämätöntä, että tämä tuntematon esine suurenee siinä määrin kuin sitä lähestytään. Ja jos havaitsija, joka ei tunne näkemäänsä eikä voi päättää kuinka kaukana se on hänestä, on ensin ollessaan kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen askeleen päässä siitä luullut sen olevan ainoastaan muutaman jalan korkuisen, huomaa hän sen, tultuaan sitä niin lähelle, että vaan on muutaman jalan päässä siitä, monen sylen korkuiseksi, mikä epäilemättä häntä hämmästyttää ja pelästyttää, kunnes hän viimein koskettelee esinettä tai tuntee sen. Sinä hetkenä, kun hän huomaa, mikä tämä esine todella on, joka hänestä näytti suunnattoman suurelta, se äkkiä pienenee ja näyttää luonnollisen suurelta. Mutta jos hän pakenee eikä rohkene lähestyä, on varmaa, ettei hänellä ole muuta käsitystä tästä esineestä kuin se, minkä hänen silmässään syntynyt kuva tarjosi, ja että hän todella on nähnyt sekä suuruudeltaan että kooltaan jättiläismäisen ja hirvittävän esineen. Usko kummituksiin perustuu siis luontoon, eikä se riipu, kuten filosofit luulevat, yksinomaan mielikuvituksesta." (Buffon, Hist. Nat. IV, s. 22.)
Olen koettanut tekstissä näyttää toteen, miten usko kummituksiin kuitenkin osaksi riippuu mielikuvituksesta; ja mitä tulee tässä kohdin esitettyyn syyhyn, on selvää, että tottumus liikkumaan yöllä on opettava meitä oikein erottamaan niitä harhanäkyjä, jotka ulkomuotojen samankaltaisuus ja etäisyyksien erilaisuus pimeässä synnyttävät silmissämme. Sillä vaikka vielä onkin tarpeeksi valoisa, jotta voimme erottaa esineiden ääripiirteet, ja koska ollessamme kauempana esineestä, sen ja meidän välillä on suurempi ilmakerros, näemme aina tämän esineen sitä himmeämpänä kuta kauempana se on meistä. Kun sen tiedämme, on tämä tieto ja saavutettu tottumus riittävä suojelemaan meitä siitä erehdyksestä, jonka Buffon tässä on selvittänyt. Annettakoon mille selitykselle tahansa etusija, on minun metodini kuitenkin aina tehoisa, minkä seikan kokemus täydesti todistaa.
Tottumus ei synnytä intohimoa.
