(luin tämän jo edeltäpäin hänen ajatuksistaan), hän teeskenteli suuresti haluavansa viimeistä leivosta ja kiusasi minua pyynnöillään. Kieltäydyin sitä antamasta; hän on itsepäinen ja sanoo viimein suuttuneen näköisenä: "No, pankaa se sitten kivelle ja määrätkää matkan pituus, niin saamme nähdä." "Hyvä", sanoin nauraen, "osaako aatelismies juosta? Kiihotathan täten vaan ruokahaluasi, etkä kuitenkaan saa sellaista, millä sitä tyydyttäisit." Ivani yllyttämänä hän ponnistelee kahta enemmän ja saavuttaa palkinnon varsin helposti, minä kun olin määrännyt hyvin lyhyen juoksumatkan ja poistanut kilpailusta parhaan juoksijan. On selvää kuinka helppoa minun oli tämän ensi askeleen jälkeen pitää häntä lämpimänä. Pian hän siihen määrään mieltyi tähän urheiluun, että hän saamatta erityistä palkintoa oli melkein varma siitä, että voittaisi poikaset juoksukilpailussa, oli matka sitten kuinka pitkä tahansa.
Tämä saavutettu menestys tuotti toisenkin edun, jota en ollut ajatellut. Kun hän alussa harvoin saavutti voiton, hän söi melkein aina yksin leivoksen kuten hänen kilpailijansakin tekivät, mutta kun hän harjaantui voittajaksi, hän muuttui jalomieliseksi ja jakoi usein palkintonsa kilpailijoiden kesken. Tämä tarjosi minulle itselleni siveellisen huomion ja opin täten tuntemaan jalomielisyyden oikean synnyn.
Jatkoin hänen kanssaan eri kohtien määräämistä, joista samaan aikaan oli lähdettävä juoksemaan, ja menettelin hänen huomaamattaan niin, että matkat olivat eri pitkät. Täten toisella oli pitempi matka juostavana samaan päämäärään saapuaksensa, ja tämä hänelle nähtävästi tuotti haittaa. Ja vaikka annoin oppilaani vapaasti valita matkansa, ei hän osannut käyttää tätä vapautta hyväkseen. Hän ei välittänyt matkan pituudesta, vaan valitsi aina tasaisimman tien; minun oli siis helppo edeltäpäin arvata hänen valitsemisensa ja minusta jotenkin riippui, annoinko hänen menettää vai voittaa leivoksensa, ja tämä menettely oli monessa suhteessa hyödyllinen. Mutta koska tarkoitukseni oli saada hänet arvostelemaan matkojen pituutta, koetin saada sen hänelle havainnolliseksi. Mutta vaikka hän muuten oli veltto ja hidas, oli hän leikeissään niin vilkas ja epäili minua niin vähän, että minun oli kovin vaikeata saada hänet huomaamaan, että hänet petin. Viimein siinä onnistuin, huolimatta hänen hajamielisyydestään; nyt hän soimasi minua. Sanoin hänelle: miksi valitat? Kun tahdon antaa lahjan, on minulla kaiketi oikeus määrätä ehdot. Kuka sinua pakottaa juoksemaan? Olenko luvannut määrätä juoksumatkat yhtä pitkiksi? Voithan valita. Valitse lyhyin matka, ei kukaan sinua siitä estä. Etkö huomaa, että juuri sinua suosin ja että matkojen eri pituus kokonaan on sinulle edullinen, jos vaan osaat sitä käyttää hyväksesi. Tämä oli selvää, hän sen ymmärsi ja oikein valitakseen hän ensin tutki asiaa lähemmin. Ensin hän askelin tahtoi mitata tiet, mutta lapsi mittaa tällä tavoin hitaasti ja väärin. Lisäksi olin päättänyt lisätä juoksujen lukua samana päivänä, ja silloin tämä huvi kävi jossain määrin intohimoksi, joten hän ei kernaasti tahtonut hukata juoksuun määrättyä aikaa matkojen mittaamiseen. Lasten vilkkaus mukautuu vastenmielisesti tämänlaiseen hitauteen; senpä vuoksi hän harjotti itseään paremmin näkemään ja arvostelemaan etäisyyttä silmämitalla. Silloin oli minun varsin helppo laajentaa ja ylläpitää tätä harrastusta. Lopulta muutaman kuukauden kestäneet harjotukset ja korjatut erehdykset kehittivät siihen määrään hänen silmämittaansa, että kun ajatuksissani asetin leivoksen jollekin kaukaiselle esineelle, hänen silmänsä erotti tämän välin pituuden melkein yhtä varmasti kuin maanmittarin vitjat.
Koska näkö on kaikista aisteista se, josta kaikkein vähimmin voi erottaa ymmärryksen arvostelut, tarvitsemme paljon aikaa oppiaksemme oikein näkemään. On täytynyt kauan verrata näköä kosketukseen, totuttaakseen edellistä näistä aisteista meille tarjoamaan täsmällisiä kuvia kuvioista ja etäisyyksistä. Ilman kosketusta ja jatkuvaa liikettä eivät maailman kaikkein tarkimmat silmät voisi meissä herättää ulottuvaisuuden käsitettä. Koko maailmankaikkeus ei näyttäne ruokasimpukasta muunlaiselta kuin pisteeltä, eikä laita olisi toinen, vaikka ihmisymmärrys tätä simpukkaa neuvoisi. Ainoastaan astumalla, koskettelemalla, laskemalla ja mittaamalla ulottuvaisuuksia opimme niiden suuruutta arvostelemaan. Mutta vaikka alituisesti mittailisimmekin, eivät aistimme nojaten pelkkään mittausaseeseen saavuttaisi mitään säntillisyyttä. Ei lapsen myöskään pidä yhtäkkiä siirtyä mittaamisesta arvioimiseen. Ensin sen tulee, jatkaessaan osien vertailemista, kun ei voi verrata kokonaisuutta, panna tarkasti mitattujen osien sijaan arvioimalla saavutettuja osien mittoja, ja sen sijaan että aina käsillä toimittaisi mittauksen, tottua siihen käyttämään ainoastaan silmiä. Neuvoisin kuitenkin että todellisten mittojen avulla tutkittaisiin ovatko nämä ensi kokeilut oikeat, joten voitaisiin korjata niiden aiheuttamat erehdykset ja jotta aisti, jos siihen on tarttunut joku harhakäsitys, oppisi korjaamaan sen tarkemmalla arvostelulla. On olemassa luonnollisia mittoja, jotka ovat jotenkin samat kaikkialla: ihmisen askel, hänen levitettyjen käsivarsiensa ja hänen vartalonsa pituus. Kun lapsi arviolta määrää talon korkeuden, saattaa se käyttää kasvattajaansa mittanaan; jos se arvostelee kellotapulin korkeutta, käyttäköön taloja mittayksikkönä. Jos se tahtoo tietää tien pituuden, laskekoon montako tuntia se sitä astuu. Ennen kaikkea ei pidä tässä yleensä tehdä mitään sen puolesta, vaan tehköön se itse kaikki.
Emme voi oppia tarkoin silmällä laskemaan etäisyyttä ja esineiden suuruutta, ellemme opi tuntemaan niiden ulkonaista muotoa ja ellemme lisäksi opi niitä piirustamaan. Sillä pohjalta tämä kuvan piirustaminen yksinomaan riippuu perspektiivi-laeista, emmekä osaa arvostella ulottuvaisuutta pelkän silmämitan nojalla, ellemme jossakin määrin tunne näitä lakeja. Lapset, nuo suuret matkijat, koettavat kaikki piirustella; tahtoisin että minun oppilaani viljelisi tätä taitoa, ei varsinaisesti itse taidon vuoksi, mutta saattaakseen silmänsä tarkaksi ja kätensä notkeaksi. Yleensä ei ole ollenkaan tärkeätä, että lapsi oppii sen tai sen taidon, kunhan se vaan saavuttaa sen aistiterävyyden ja ruumiin notkeuden, jonka tämän taidon harjoittaminen tuottaa. Enpä siis ollenkaan hanki oppilaalleni piirustuksen opettajaa, joka panisi hänet ainoastaan kopioimaan kopioita ja piirustamaan toisia jo valmiita piirustuksia. Tahdon, että hänellä olisi silmiensä edessä itse piirustettava esine eikä sitä esittävä kuva. Hänen tulee piirustaa talo todellinen talo mallinaan, samoin puu ja ihminen, niin että tottuu tarkoin havaitsemaan esineitä ja niiden havainnollista ulkomuotoa ja ettei opi pitämään vääriä ja sovinnaisia kuvia oikeina piirustuksina. Lisäksi olen estävä häntä mitään piirustamasta muistista ja esinettään näkemättä; sillä täten olisi se vaara tarjona, että hän esineiden todellisen muodon asemesta piirtäisi outoja ja haaveellisia kuvioita ja menettäisi käsityksensä tasasuhtaisuudesta ja arvonpanon luonnon kauneuteen.
Tiedän varsin hyvin, että hän tällä tavoin on töhrivä paljon paperia, aikaansaamatta mitään sellaista esineen kuvaa, jota voisi oikeaksi tuntea, ja että hän vasta pitkän ajan kuluttua on oppiva piirustamaan yhtä hienosti ja pehmeäviivaisesti kuin varsinaiset piirustajat; ehkäpä hän ei koskaan ole saavuttava taitoa arvostella oikeita maalaustaiteellisia vaikuttavaisuuksia. Mutta sen sijaan hän on kehittävä katseensa tarkemmaksi, kätensä varmemmaksi ja on saavuttava tiedon eläinten, kasvien ja luonnossa olevien esineiden keskinäisistä suuruus- ja muoto-suhteista ja varmemman käsityksen perspektiivi-omituisuuksista. Tähän olenkin tähdännyt; olen vähemmin tavoitellut sitä, että hän osaisi kuvata esineitä, kuin sitä, että hän oppisi ne tuntemaan. Tahdon kernaammin, että hän osaa minulle näyttää akantuskasvin, kuin että hän osaisi piirustaa pilarin päähän kuvatut akantuksenlehden kuviot.
Muuten en vaadi, että oppilaani tätä taidetta tai muita taiteita harjottaessaan yksin nauttii sen tarjoamaa huvia. Tahdon tehdä sen hänelle vielä miellyttävämmäksi siten, että aina itse otan siihen osaa. En tahdo että hänellä olisi muuta kilpailijaa kuin minä, mutta vaikka olenkin hänen alituinen kilpailijansa, ei hänellä siitä ole mitään vahinkoa. Tämä vaan kohottaa hänen toimintaintoansa synnyttämättä meidän välillämme kateutta. Tartun piirustuskynään hänen tapaansa ja käytän sitä alussa yhtä taitamattomasti kuin hän. Vaikka olisin yhtä taitava kuin Apelles, menettelisin kuin mitä typerin tuhrija. Aluksi piirustaisin miehen kuvan samoin kuin palvelijat sen piirustavat seinään;
