niinkin."
"Onhan minulla talo!"
Hietaniemi ei osannut vastata.
Taavetti jatkoi: "En voi ymmärtää, minkätähden tuollaisia kysymyksiä esitätte. Ettekö voittanut niitä rahoja arpajaisissa?"
"Voitin!"
"No, niin, maailmasta tulleet maailmaan menkööt; semmoinen niillä on tarkoitus!"
Ja niin rupesivat he illalliselle.
XVII. Ijäti onnelliseksi
Hietaniemi jäi asumaan Naavalaan ja kun hän sai Taavetin seurassa kulkea puutteen-alaisten asunnoissa, vuodatti ukko usein kyyneleitä ja antoi omin käsin apua. Hän ei enään kysellyt, miksi Taavetti ei säästänyt. Enemmin kuin elävästi hän nyt tunsi sen johdon, miksi hän oli ollut voittajain joukossa raha-arpajaisissa.
Pian kuolikin Hietaniemi ja jätti jälkeensä rahaa koko joukon, jotka testamentin kautta jätti Taavetille. Samaan aikaan alkoi taas tulla erinomaisen hyviä vuosia. Vihdoin kuoli myöskin Pynnöläinen ja näin tuli Taavetti vaimoineen ja pienine poikineen sekä appensa että enonsa tavaran herraksi. Hän oli nyt koko pitäjän rikkain mies ja yleisesti arvossa pidetty.
Nyt kun oli taasen talonpojat vähän elpyneet ja päässeet virkoamaan siitä horrostilasta, johon huonot ajat olivat heidät saattaneet. He tuumivat että Naavalan Taavetille pitäisi kerätä joku kunnialahja siitä jalomielisyydestä ja uhraavaisuudesta, jota hän oli osoittanut seurakunnalle huonoina vuosina. Alkuunpanijoina olivat nuot viisikymmentä talonisäntää, joiden maat Taavetti oli huutanut ja sitten takaisin lahjoittanut. Ja niin ostettiin kallis-arvoinen kultakello perineen. Kun kello juhlallisesti annettiin Taavetille, otti hän sen käteensä katseli vähän aikaa ja kysyi, kääntyen joukkoon päin: "Tiedättekö mitä ainetta tämä kello on?"
"Se on kultakello!" sanoi muudan.
"Ei suinkaan!" sanoi Taavetti. "On kait siinä muutakin kuin kultaa."
"No, tietysti siinä on terästäkin ja messinkiä tai mitä hänessä lienee", sanoi sama.
"Tiedättekö käypikö tämä kello varmasti?"
"Emme tiedä."
"Ette tiedä. No, tiedättekö onko tämä sopiva jollekin kunnialahjaksi?"
Silloin nousi yksi isäntä ylös ja sanoi: "Minä tiedän! Se kello ei ole sinun laiselle miehelle lainkaan sopiva lahjaksi; se on mitättömän arvoinen sen hyvyyden ja jalomielisyyden rinnalla, jonka sinä olet meillen osoittanut. Mutta se viaton hengetön naksuttaja kourassasi puhuu vilpittömän rakkauden kieltä meidän kaikkien puolesta, joita sinä olet holhonnut, ollen Jumalan aseena pelastamassa meitä nälkään ja kurjuuteen nääntymästä. Me olemme sinulle velkaa koko talomme ja omaisuutemme!"
"Olen liikutettuna puhettasi kuunnellut", vastasi Taavetti. "Ette tiedä mitä ainetta kello on, ette tiedä käykö se varmasti, eikä sitä onko se sopiva kunnialahjaksi ja sillä osoitatte ettette tiedä niin mitään. Viimeinen puhuja on kumminkin huomauttanut, että se viaton naksuttaja puhuu vilpittömän rakkauden kieltä. Sellaisena kielitaiturina otan sen muistoksi teiltä ja nyt saan vastata.—Minä en omista itselleni mitään kunnioitusta, kunnioittakaa Jumalaa, kaiken hyvän antajaa, joka kaikille jakaa armostaan, yhdelle niin, toiselle näin. Niin tietämättömiä kuin olemme siinä, ettemme edellepäin tiedä käykö kello tarkalleen, samallaisia olemme tietämään Jumalan johdatusta kunakin aikana mistä hän milloinkin aineen ja aseensa sieppaa, jota hän käyttää tahtoo."
Muutamia päiviä kokouksen jälkeen tuli Töyryn Heikki emäntineen Naavalaan toivottamaan onnea kellon saamisen johdosta.
"Niin se on", sanoi Heikki, "minä kaikin puolin yhdyn siihen kunnioitukseen, joka sinulle on tullut osaksi seurakunnan puolesta, mutta vielä minä tahtoisin enemmänkin sinua kunnioittaa ja paremmalla kunnioituksella kuin kulta-kellolla."
"Sinä olet siis itse tuon tien löytänyt?"
Heikki mietti vähän aikaa ja sitten vastasi: "Olen sen löytänyt ja soisin että sen kaikki löytäisivät! Anna anteeksi, hyvä Taavetti, entiset pahat tekoni!"
"Sydämestäni!" sanoi Taavetti, "ja pyydän sinun samoin minulle tekemään."
"Anteeksi annettu!" sanoi Heikki.
Näin tulivat Heikki ja Taavetti ikuisiksi ystäviksi, ja kävivät usein toisissaan sanan harjoituksissa, joihin keräytyi muitakin Jumalaa pelkääväisiä, uskovaisia ihmisiä.
Samaan aikaan tuli seurakunnassa kappalaisen vaali, entinen Naavalan maisteri haki sitä virkaa myöskin ja pääsi vaaliin, saipa vielä virankin.
Hän tuli naimatoinna miehenä sinne. Sillä välin oli Taavetin sisar Esteri kasvanut ja tullut kauniiksi neitoseksi, vieläpä Jumaliseksikin.
Nuori pastori, käydessään usein Naavalassa raamatun selityksiä pitämässä, mieltyi siellä Taavetin sisareen ja tuot'hätää tuli Esteristä papin rouva ja onnellinen aviovaimo.
Näin oli aika kulunut eteenpäin kuin hiljalleen juokseva virta. Sangen ihanat olivat Naavalan ja hänen naapuriensa niityt ja pellot; suloinen tuoksu tuoksui niistä kesäisin ohikulkevia vastaan. Vaan joka niiden omistajat tunsi, tunsi hän sen lisäksi tuoksun totisesta kristillisyydestä ja siveästä elämän menosta.
Tulipa senkin seurakunnan osaksi kerran valita valtiopäivämiestä. No, Naavalan Taavettihan siihen virkaan katsottiin kaikkein sopivimmaksi.
Taavetti ei ollut Helsingissä käynyt sitten kuin oppireisullaan. Pääkaupunki oli sillä välin tykkänään toisen näköiseksi muuttunut. Pitkän kyselemisen perästä löysi hän vihdoin saman kauppiaan, joka hänen oli oppipaikkaan osoittanut. Siinä sai hän yösijan ja siinä tuli niin pitkät jutut, että se kesti melkein koko yön. Taavetin oppimestari oli aikoja sitten kuollut, ja olipa kauppiaankin pää harmahtunut.
Raskaalla mielellä istui Taavetti valtiopäivillä ja otti harvoin osaa keskusteluun, mutta jos hän joskus siihen puuttui puhui hän niin selvästi ja pontevasti, että se teki toisiinkin valtavan vaikutuksen. Sitä turhamielisyyttä ja joutavaa rahan kulutusta, joka on niin tavallista valtiopäivillä ei hän mitenkään voinut kärsiä, eikä koskaan ottanut osaa mihinkään pitoihin eikä juominkeihin, vaan kiirehti aina aikansa kuluttamaan kodin hauskuudessa vaimonsa luona, jonka oli tuonut mukaansa.
"Päästään toki vihdoinkin kotiin!" sanoi hän valtiopäiväin loputtua, ja niin hän iloisen Leena-emäntänsä kanssa matkusti pois pääkaupungista.
Valtiopäivillä oli muun muassa rautatie tullut päätetyksi, joka oli käyvä Taavetin kotipitäjän halki. Rakennus-aikanaan se jo tuotti Naavalalle ja hänen naapureillensa melkoiset tulot, ja kun se oli valmiiksi saatu, perusti Taavetti meijerin taloonsa ja rupesi voita valmistamaan ulkomaalaisten herkuksi. Täytyi sen johdosta innolla ruveta niittyjen ja karjanhoidon parantamiseen ja asia menestyi oivallisesti, paremmin kuin luultiinkaan.
Kova työ, alituinen toimiminen sekä syvä suru, kun vuosien kuluttua hänen rakas Leenansa kuoli, vaikuttivat sen, että Taavetti melkein ennen aikaansa vanhentui, sairastui ja tuli sängyn omaksi. Pastori kävi joka päivä hänen luonansa ja keväällä, kun kukkaset rupesivat pnhkeemaan, ummisti hän silmänsä ja kuoli mennäkseen autuaitten asuma-sijoihin, joissa ei mikään suru enään murra, eikä ikävä rasita.
Sen
