tuhatta viisi sataa! Tuoss' on käsi!" sanoi Naavalainen.
"Turha vaiva, hyvä isäntä, turha vaiva! Se on sanottu, mikä sanottu."
"Olkoon menneeksi!" Isäntä otti Taavettia kädestä ja talutti kamariin.
"Viisituhatta kaksi sataa", huusi isäntä. "Erota poika!"
"Eipä kuin neljä tuhatta yhdeksänsataa!" sanoi Taavetti."
"Mitä?" sanoi isäntä. "Tottahan nyt viisituhatta kumminkin pysynee."
"Olkoon sitten."
Maisteri löi kädet irti.
"Viisi tuhatta, halpa hinta, halpa hinta;" sanoi Naavalainen.
"Perin halpa kait se on!" sanoi maisteri.
Kun Taavetti tuli takaisin Pynnölään, olivat isäntä ja Leena uteliaat kuulemaan kuinka kauppain meno edistyy.
"Viisituhatta, niinkuin nakutettu!" vastasi Taavetti. "Kättä päälle jo, rahaa lähdin hakemaan."
"Vai niin, vai aleni niin paljon. No, ei viisituhatta ruplaa liikaa ole, se on hyvin sievä hinta se", tuumi Pynnöläinen.
Taavetti pyysi isännältä lainaksi viisituhatta ruplaa ja Pynnöläinen vastasi: "Luulet sinä minulla olevan niin paljon puhdasta rahaa?"
"Luulen! sillä muutoin en voi teitä rikkaaksi kutsua."
Tuo sana vävymieheltä sanottuna, veti naaman pitkäksi, Pynnöläinen sanaakaan sanomatta aukaisi kaappinsa laatikon ja luki Taavetin eteen pöydälle viisituhatta ruplaa.
"Vielä jäikin!" sanoi isäntä ja työnsi loput kaappiin takaisin.
Taavetti pisti rahat taskuunsa ja meni Naavalaan. Siellä ei ollut muuta kuin kirjat tehtiin ja rahat luettiin vierasmiesten läsnä ollessa. Taavetti oli nyt Naavalan Taavetti ja talonisäntä.
Naavalainen olisi tarjonnut ryyppyjäkin rahat saatuansa, vaan Taavetti oli ilmankin tyytyväinen ja niin hän talonkirjat taskussa palasi Pynnölään.
"Siinä on kirjat!" sanoi hän, heittäen ne Pynnölän kamarin pöydälle.
"Milloinka menevät pois?" kysyi Leena.
"Kahden kuukauden perästä saamme muuttaa sinne."
"Vai jo kahden kuukauden perästä!" sanoi Leena.
"Se oli onnen potkaus se, kun saatiin Naavala sopuhinnalla!" sanoi Pynnöläinen.
Seuraavana päivänä meni Taavetti kaupunkiin ja vaihetti pankissa kymmenentuhatta ruplaa. Kun hän oli kaupat ja asiat toimittanut mitä hänellä oli toimitettavaa, suoriutui hän kotimatkalle läpi yön. Tuo yöllinen kulku kymmenentuhatta ruplaa taskussa hieman peloitti, vaan eipä kuulunut mitään vaaraa missään.
"On tämä sitä elämän rytinää meillä!" sanoi Pynnöläinen. "Mikä tästä vielä mahtaa tullakaan?"
"Kunhan eteenpäin mennään!" sanoi Taavetti.
XVI. Katovuosia
Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin Taavetin ja Leenan oli muuttaminen Naavalaan. Kuta lähemmä tuli eronpäivä, sen alakuloisemmaksi tuli Pynnöläinen. Selvästi huomattiin, ettei hän tahtonut jäädä yksin vieraan väen kanssa. Leena huomautti Taavettia: "Kysy isältä, eikö se tahdo seurata meitä Naavalaan."
Taavetti oli kohta siihen valmis.
"Ettekö tahdo lähteä meidän kanssa Naavalaan?" kysyi hän päivää ennen lähtöä, kun oli juuri päivällisiltä noustu.
"Tahdon!" oli suora vastaus ja niin päätettiin Pynnölä jättää syrjämaaksi.
Kirkkaana koitti sen päivän aamu, jona Taavetti vaimoineen ja appineen muutti Naavalaan. Leenalla oli järjestämistä ja puuhaa moneksi päiväksi, vaan Pynnöläinen se arveli: "Tämmöinen talo se jotain on!"
Tuossa sitten ruvettiin asumaan Naavalassa ja aika se kului eteenpäin. Usein alkoivat seudun etevimmät käydä vieraina, vaan ei se oikeen tahtonut joutilaita huvittaa, kun saivat isäntää hakea milloin pajasta, milloin tallista, milloin mistäkin työpaikasta, sillä Taavetti oli aina työssä.
Halla tahtoi pahasti hätyytellä Naavalankin peltoja, vaikka sijaitsivatkin pitkin joki-vartta. Muualla ne meni vallan mitättömiin. Pynnölän jyvävarasto oli hyvänä apuna, niin että Naavalassa syötiin selvää leipää katovuotten läpi. Suuret kerjäläislaumat majailivat viikottaisin Naavalassa, jossa he saivat riittävän ravinnon, vaan kyllä jyvät loppuivatkin ja rahaa täytyi ruveta käyttämään matto-jauhojen ostamiseen. Kuitenkin lievitettiin hätää niin laajalti kuin mahdollista Taavetin ja Leenan toimesta.
Nämä vuodet antoivat Taavetille paljon työtä. Valituksia tuli joka puolelta ja hän tahtoi omin silmin käydä katsomassa hädän alaisissa taloissa ja mökeissä oliko tarve todellinen vai teeskennelty. Kamaloita näköjä sai hän monessa paikassa nähdä, kun ihmiset olivat kuolemassa olki-puru suussa. Ei vähempää kuin 50 taloa huusi hän huutokaupassa, jotka myytiin veloista ja maksamattomista veroista. Vaan sitten hän ne taas jok'ikisen lahjoitti omistajillensa takaisin.
Vihdoin, kun ei hätä laannut häilyttämästä paikkakuntaa ja rahat rupesivat loppumaan, otti Taavetti kynän käteensä ja kirjoitti Moskovaan:
Hyvä eno!
Minä en juuri ole semmoinen, joka ruoan apua pyydän, mutta nyt minun täytyy se tehdä, sillä täällä on surkeat ajat. Minä rukoilen siis Teitä toisten tähden, jos voisitte auttaa.
Teidän sisarenne poika Naavalan Taavetti.
Vastausta ei tähän tullut, kuukautta myöhemmin eräänä iltana ajettiin kyytihevosella Naavalan pihaan. Taavetti sytytti lyhdyn ja riensi tulijalle vastaan. Siinä nouseskeli reestä paksunlainen herrasmies, puettuna uljaasen turkkiin ja karvalakkiin.
"Oletteko enoni?" kysyi Taavetti arvaten kuka vieras oli.
"Olen! Sinäkö olet Naavalan Taavetti?" sanoi eno, alkaen astua isännän jäljessä lyhdyn valaisemaa tietä kamariin.—"Ompa tämä aikamoinen talo!"
Leena otti sydämellisesti iloissaan vierasta vastaan ja auttoi turkkia pois. Samassa astui Pynnöläinenkin kamariin hän oli huoneesensa kuullut vieraan tulleen.
"Vielähän Pynnöläkin elää!" sanoi eno.
"Vielähän Hietaniemikin elää ja on tullut niin tanakaksi äijäksi!"
"Kyssänlimppu sitä tekee", tuumi Hietaniemi, ja istahti tuolille.
"Siellä Venäjällä sitä eletään kuin pellolla", sanoi Pynnöläinen
"Melkein!" vastasi Hietaniemi. "Täällä taitaakin nykyjään olla hyvin huonot ajat."
"Perin huonot", sanoi Pynnöläinen.
Kun siinä sitten yhtä ja toista tuumittiin, illallista odotellessa, kysäisi Hietaniemi Taavetilta muunmuassa: "Oletko kaikki rahat köyhille jakanut, mitä talonkaupoista jälelle jäi?"
"Olen!" sanoi Taavetti, samalla katsahtaen
