style="font-size:15px;"> "Voi kun sinä, Taavetti, olet hirveän pitkävihainen! Enhän minä sinua enään tässä maailmassa hauku. Johan minä silloin pyysin anteeksi. Etkö muista?"
"Muistan! Vaan mistä minä tiedän mitä sun sydämmesi sopukassa piilee."
"Piilee! Siellä ei piile mitään. Minä olin ennen aina valmis käyttämään tuota haukkujan virkaa, vaan tästä lähtien aivon ruveta oikeaksi ihmiseksi ja mukautua naapurienikin tahdon mukaan. Minä aivon tulla sinulle langoksi ja naida Hannan. Mitäs siihen sanot?"
"Nai pois!" sanoi Taavetti.
"Sinä et siis ole sitä vastaan. No, hyvä! Minä tiedän että sinä et ole halukas puhe-varastoasi kuluttamaan, sentähden en sinua kiusaakaan, ainoastaan tulin tietämään, ettet sinä suorastaan ole sitä vastaan."
Nyt puuttui Pynnöläinen puheesen ja sanoi: "Kyllä sinä teet siinä vallan viisaasti, että puhut semmoisen asian Taavetin kanssa hyvän sovun puolesta, vaikka kohta ihmisellä onkin valta naida kenen tahtoo. Isäntä katsoi Taavettia ja kysyi: 'Saanko ma?'"
"Saman tekevä!"
"Niin, minä siis sanon, että Taavetti, jollen vallan erehdy on kumminkin tämän kylän rikkain mies."
"Hei—mitä—kuinka—mistä?"
Nyt olivat kaikki ääneti vähän aikaa. Vihdoin jatkoi isäntä: "En juuri tahtois olla mikään kieli-kello, vaan kun noin sattui tulemaan puheeksi, niin saamma tuon sinulle sanoa.—Hän on voittanut Moskovasta kymmenentuhatta ruplaa."
"Moskovasta, kymmenentuhatta ruplaa!"
Sitä sanoessaan kallisti Heikki päätään.
"Niin, ei meidän sovi häntä kerjäläiseksi kutsua."
"Älkää puhuko, isäntä, tuommoisia vanhoja", sanoi Heikki, katsellen permannon rakoja.
"Niin, ei hänellä nyt tarvitse enään olla lainatakki eikä lainalakki."
"Voi, helpoittakaa jo, hyvä Pynnöläinen! Enhän minä häpeän tähdenkään voi tästä karkuun juosta."
"Jaa, ei sinulla siis, Taavetti, ole mitään sitä vastaan?" kysyi Heikki taas hetken päästä.
"Ei!" sanoi Taavetti, mutta katsoi samalla Heikin silmiin, juuri kuin se, joka silmäin kautta tahtoo kurkistaa sielun sisimpään.
Heikki huomasi sen tavan katseessa jotakin merkitsevän ja hän huoaten sanoi: "Luuletko, Taavetti, minun laittavan Hannan onnettomaksi?"
"Enhän minä nyt sitäkään juuri luule. Ei, päin vastoin minä toivon sinusta vanhemmuuten hyvää miestä!"
"No, hyvä Taavetti, siinä mielessähän tuota itsekin olen.—Hyvästi!"
"Hyvästi! voi hyvin!"
"Hyvästi Heikki!" sanoi Pynnöläinen ja puristi häntä lujasti kädestä. "Tule", jatkoi hän vielä, "onnelliseksi ja hyväksi heimolaiseksi ja naapuriksi!"
Heikki lähti hyvin liikutettuna Pynnölästä ja ohjasi kulkunsa Hannan mökille.
Leena tuli kamariin, kun Töyryn Heikki oli ulos mennyt ja sanoi: "Onko isä kuullut sitä, kun Naavalan isäntä ja emäntä muuttavat pois täältä ja myyvät talonsa?"
"En, no mihin he nyt menevät?"
"Kaupunkiin vaan."
Isäntä katsahti Taavettia silmiin ja tuli hyvin ajattelevan näköiseksi.
"Kuulepashan, Taavetti, tuota juttua, Leena, kuka kertoi sitä?"
"Renki Matti."
"Annas kun menen tuota juttua minäkin kuulemaan!"
XV. Eteen päin
Taavetti ja Leena kahden kamariin jäätyään tuumivat vielä samaa asiaa:
"Saapa nähdä", sanoi Leena, "eikö isä osta Naavalaa!"
"Ja mitä hän sillä tekee?" kysyi Taavetti.
Samassa nähtiin akkunasta kuinka isäntä jo oli matkalla kylään päin.
Vähän ajan päästä tuli hän taas takaisin ja haki Taavetin, joka jo oli ehtinyt mennä rukiin leikkuuta aloittamaan.
"Tules, Taavetti, minun pakinoilleni!"
Isäntä ja Taavetti menivät huoneesen.
"Se on nyt semmoista seikkaa, että se Naavalainen menee kun meneekin pois meidän paikoilta."
"Niin aina!" sanoi Taavetti.
"Mutta pyytää liian paljo siitä talosta."
"Mitä pyytää?"
"Seitsemäntuhatta ja viisisataa ruplaa, niin kaikkineen kuin se käy ja seisoo. Mitä sanot?"
"Maksetaan pois!"
"Sinunko rahoillasi?"
"Kenenkäs muun?"
"Niin, mene ja osta!"
"Vaikka vaan", sanoi Taavetti, lähti astumaan Naavalaan. Pian hän olikin oikotietä taloon päässyt. Kaikki tulivat kättelemään ja käskivät Taavetin istumaan. Kun siinä sitten yhtä ja toista puhua rupatettiin, vaan kun ei talon myynnistä sivumennenkään mitään puhuttu, kysäisi Taavetti vihdoin: "Isäntä käski minun tulla tänne talon kauppoja hieromaan. Onko siinä mitään alkua koko asiassa?"
"Kyllä se on aivan totta!" vastasi isäntä. "Kyllä tämä talo myydään."
"Mitä se maksaa?"
"Kahdeksan tuhattahan minä olen aikonut siitä äyhkäistä."
"Ja sitä minä en maksa, vaikken eläissäni näkis taloa."
"Kuinka niin? Onhan talo paraita koko näillä seuduin."
"Vaikka, mutta Sampiaho ostettiin kuudellakymmenellä viidellä ruplalla."
"Niin, ryöstö-huutokaupalla."
"Vaikka, onhan hinnassakin kouraan tuntuva eroitus."
"Eroitushan se nyt talossakin lienee ja kun minä myyn sen päällisineen päivineen!"
"Viidessä tuhannessa on kyllä tän talon hintaa!"
Nyt katselivat isä, äiti ja poika toisiansa. Kauvan he näyttivät miettivän, mutta vihdoin isäntä lausui: "Kyllä siinä viidessätuhannessakin on rahaa, vaan tää talo ei ole sillä maksettu."
"Ei kopekkatakaan enempää ja käteenne luen rahat, jos myydä tahdotte.
Viisi tuhatta! ja sanassani pysyn."
Taavetti pani nyt lakin päähänsä ja alkoi astua ovea kohden; hän jo seisoskeli pihalla.
Sillä välin kesti vilkasta neuvottelua kamarissa, jossa sommiteltiin asiaa
