tämä Taavetti Rahkonen, pyytäisi naida teidän tyttärenne!"
"Ohoh! Vai Taavetti tulee vävyksi meille, minä en tiedä siihen mitään sanoa, kysytään Leenalta! Leena, tulepas, tänne!"
Leena tuli hiljaa käydä sipsutellen peräkamarista, ja niiasi.
"Hyvää päivää!" sanoivat vieraat, melkein yht'aikaa.
"Päivää!" sanoi Leena.
"Nämä vieraat ovat tulleet nyt loppupäätöstä siinä asiassa tekemään, joka ei sinulle liene niin aivan outoa. Mitäs sinä siihen sanot?"
"Minun vastaukseni on aivan lyhyt, se on, minä tahdon Taavetin!"
"Niin, se on tehty siis!" sanoi siihen isäntä.
Silloin veti Olli esille silkin ja sormuksen ja ojensi ne Leenalle.
"Kiitoksia!" sanoi Leena, "Ai kuinka kauniita! Niin ihmeen kauniita!"
"Mutta todellakin kauniita!" toisti isäntäkin.
"Kyllä ne ovatkin!" sanoi Olli naurahdellen.
Leena pani sormuksen sormeensa ja silkin päähänsä ja niin välähtelevä oli tuo silkki. Ihmeesti se Leenaa sievisti.
Taavetti oli hiljaa katsellut ja kuunnellut, vaan kun Leena vei silkin kamariin ja sormuksen jätti sormeensa, alkoi hänkin puhua: "Kaikesta näkyy, että minä tulen tämän talon vävyksi, vaikka en sitä tähän asti ole täytenä totena pitänyt, kun olen perin köyhä mies. Saan kumminkin samalla huomauttaa, etten tahdo ajan varrella kuulla, että olen saanut Leenan ja hänen perintönsä miksikään köyhäin avuksi. Sillä asia on itsessään päivän selvä, että minä kyllä, jos terveenä olen tulen ilman muiden apua toimeen ja vielä ehkä voisin ansaita työlläni vanhoiksi päivikseni auttavan toimeentulon. Muutoin eihän tuo mahtane työ ja työvoimat tässäkään talossa olla tarpeetonta tavaraa. Työlläni siis voin teitä palvella ja sen teen sangen mielelläni Leena tyttärenne tähden."
"Ole rauhassa, hyvä Taavetti! Ole sinä vaan kuin oma poikani! Minulle ei olekaan ollut poikaa suotuna, olen kiitollinen että niin toimellisen pojan saan omanani pitää!" lausui isäntä, sangen liikutettuna.
"Jos niin on", sanoi Taavetti, "niin ei sanaakaan siitä enempää."
"Aivan niin se on minun puolestani!" lisäsi isäntä.
"Ja minun puolestani!" toisti Leena.
Isäntä pidätti vieraat suurukselle ja panetti ruokaa pöydälle, mitä parasta talosta saatiin. Olipa hänellä viina-ryyppykin tarita, vaan vieraat eivät siitä huolineet; isäntä ei siis itsekään ottanut ruokaryyppyä ja teki aivan vierastensa tavan mukaan.
Syötyänsä lähtivät vieraat pois, kiitellen sydämellisesti Leenaa ja isäntää. Molemmat saattoivat vieraita portille asti, jossa vielä monta hupaista sanaa vaihdettiin ja vihdoin menivät Taavetti ja Olli Sampiahoon.
Matkalla yltyi sade tavattomaksi; vaikk'ei matka pitkä ollut, kasteli se miehet läpimärjiksi. Olli vielä ilvehtikin sanoen: "Sulhasta kastellaan!"
Nyt astuivat miehet läpimärkinä isoon tupaan. Vesi valui lattialle kumpaisenkin vaatteista.
"No," sanoi Mari, "vesisadehan teidät saavutti."
"Se tietää hyvää!" sanoi Olli.
"Ehkä," sanoi Mari. "Asia kävi arvatenkin päinsä, vai kuinka?"
"Kuinkas muuten," sanoi Olli, puistellen vettä hatustaan.
"Kyllähän tuo kihlat otti, sinnehän tuo sormeen näkyi jäävän, vaan eihän tuota vielä penätä tiedä. Voishan Lempo väliin tuot' hätää mennä", sanoi Taavetti.
"Älä pelkää! Ei niistä mitään", sanoi Olli
"No, mitä se isäntä sanoi?" kysyi Mari.
"Isäntä, se taitaa olla aika puuhassa että vaan saa Taavetin sinne", sanoi Olli.
"Kummallista! Niin rikas kuin hän on, eikä sen enemmin ole arvo-sairas!"
Marin viimeistä sanaa sanoessa astui sisään vanhanlainen mies läpi märkänä sateesta, hän puisteli vettä vaatteistansa ja istahti penkille.
Mies oli vähän matkan päässä Sampiahon talosta asuva mäkitupalainen Lauri Tahvanainen.
"Mitäs Laurille kuuluu?" kysyi Olli.
"Kiitoksia kysymästänne! Huonouttahan sitä meille kuuluu, minä luulen että Anna Kaisa pian pääsee pois mailman vaivoista. Olisin minä rukoillut, jos emäntä olis niin hyvä ja antais minulle vähän maitoa ja muutaman leivän, että saisin antaa sen sairaankin suuhun jotakin lämmintä ja surkeatahan tuo on kuulla niiden lastenkin vaikeroimista nälässään!"
"Kyllä", sanoi Mari ja meni suoraa päätä ulos.
"Kuulkaas!" sanoi Taavetti, joka asian juoksua oli siihen asti sanatonna katsellut. "Onkos teillä ollut rohtoja sille vaimollenne?"
"Ei, Taavetti hyvä, ei ole ollut rohtoja, minulla kun ei ole ollut rahaa niin kopekkatakaan viiteen viikkoon."
Samassa astui Pynnölän isäntä ovesta sisään.
"Hyvää päivää!", sanoi Pynnöläinen. "Minä tulin sanomaan, että kyllä kait on parasta lähteä kohta pappilaan, että ennättää häät pitää ennen kuin varsinainen heinänteko alkaa; sillä mitä se viivyttelemisestä paranee."
"Ensin täytyy apua toimittaa Lauri Tahvanaisen akalle", sanoi Taavetti kuivasti.
"Lauri Tahvanaisen akalle! Mitä yhteisyyttä sen akan auttamisen ja sinun naimisesi välillä on?"
"Ei mitään muuta, kuin vaan se, että ensin tehdään mikä on tärkeintä ja vähemmin tärkeät perästä päin."
"Kuinka sen akan laita sitten on?"
"Niin se on, että se on kuoleman kielissä."
Taavetti kaivoi kukkarostaan esille viiden ruplan setelin.
"Tässä", sanoi hän, kääntyen torpparin puoleen, "olisi teille ensi aluksi kaikkein suurimpaan hätään!"
"Saanko minä tämän kaiken", virkkoi Tahvanainen, silmiään hieroellen, niinkuin olisi luullut unta näkevänsä.
"Liika paljohan se on."
"Menkää nyt vaan joutuun toimittamaan ruokaa lapsillenne ja sitten hankkikaa rohtoja sairaalle!"
XIII. Ei ollut lainalakki, eikä lainatakki
"Kukahan lyhentäis vähän tuota mun tukkaani?" sanoi Taavetti aamulla, kun piti pappilaan lähteä.
"Kyllä minä", sanoi Mari.
"Kukas muu kuin puhemies", sanoi Olli.
"Ole niin hyvä ja ota liika pois!"
"Annapas, Mari, sakset, niin mä karsallan pois siltä mökäpäältä tukan."
Mari toi
