että sinä kaiken elinaikas olet tehnyt vähän ansaitsevalla työlläs jaloja töitä! Lankosi on juuri sinun antamassas talossa isäntänä, voipi hyvin; siinä tilassa ei olisi, jollet sinä olisi häntä siihen nostanut!" Ja isännän pyöri vedet silmistä sitä sanoessaan.
Taavetti oli myöskin vähän murtuneena, vaan kumminkin hän seisoi vakaana ja sanoi: "Minä en ole mitään ansiotöitä tehnyt! Olen vaan täyttänyt vanhimman veljen velvollisuuden. Vaikeahan olisi minun sitä nähdä, että kukaan minun tähteni köyhyyttä ja kurjuutta kärsisi."
"Kuulehan, Leena! Niin puhuu mies, se, joka on oikea mies!" sanoi isäntä.
"Nyt saan sanoa", virkkoi Taavetti, "etten ikänäni olisi vävyksenne tullut vastoin teidän tahtoanne; sillä vastahakoisuudessa ei tahdo olla siunausta!"
"Niin se on, sovinto on aina paras leivän särvin! Menkää nyt ulos kävelemään, nuoret!" tuumi isäntä.
Silloin lähtivät Taavetti ja Leena ulos ja astuskelivat pitkin joen rantaa tuossa lumoavassa kevätilmassa.
"Voi, kuinka sinä Taavetti olit hyvä, kun tulit!"
"Oliko sinulla ikävä poissa ollessani?"
"Älä kysy! Eikö sinulla ollut yhtään ikävää?"
"Jos ei yhtään olisi ikävä ollut, niin tottahan siellä olisin pysynyt!"
"Jos olisit siellä pysynyt, niin ei minua olisi kauvan ollutkaan!"
Nyt he istahtivat raidan juurelle ja Taavetti käski Leenan kertomaan hänelle tapahtumista poissa olonsa aikana.
"Ensin kun lähdit ulos portistamme", kertoi Leena, "itkin navetan nurkassa kauvan aikaa. Vihdoin kuin olin kyllikseni itkenyt, menin kamariin ja haudoin silmiäni kylmällä vedellä, ettei isäni huomaisi minun itkeneeni. Niin kului se päivä ja kului toinen ja minä rupesin luottamaan siihen, että sinä kyllä vielä tulet takaisin. Isältäni ei se mitenkään pysynyt huomaamatta, sillä hän kuuli ja näki sen, että surin. Hän kielsi minua joutavilla asioilla päätäni vaivaamasta, vaan kuitenkin jahkaili hänkin ja tuumiskeli: 'Oli se Taavetti hyvä poika, vaan mikä sen päähän nyt liene pistänyt?' Isäni oli sisar Elsallekin kertonut että Leena se suree sulhoansa. Eräänä päivänä tulikin Elsa meille ja haastatti minua ja kyseli ja kun hänelle kerroin mitä minä mielessäni kuvittelin, arveli Elsakin, että parasta oli niin tehdä kuin ajattelin. Talven kuluessa kävi kosijoita, niitä kävi useampiakin, vaan minä aina sanoin, en mitään kaipaavani ja ennemmin jääväni vanhaksi piiaksi. Töyryn Heikki oli ainoa, joka piikitteli ja sanoi: "Sitäkö kerjäläistä, maankulkuria odotat?"
"Sanoiko Töyryn Heikki minua kerjäläiseksi?"
"Älä nyt suinkaan Taavetti hyvä, häneen suutu, vaikka hän niin sanoikin!"
"Sanokoon melkeinsä, vaan en suinkaan häneltä ole mitään kerjännyt!"
Nyt taas jatkettiin hiukkasen kulkua ja käännyttiin taloon. Siellä syötiin, juotiin kahvia ja sen perästä suoriutui Taavetti menemään Sampiahoon.
Siellä odotettiin uteliaisuudella mitä Taavetti toimisi kylässä. Kun hän nyt tuli takaisin, rupesivat Mari ja Olli kyselemään, kävikö Taavetti Pynnölässä?
"Kävinhän minä jo Hannankin luona! Se tyttö raukka siellä asuu yksinään; mahtanee hänellä olla oikein ikävä?"
"Hannastako sitä huolta pidetäänkin, eikö Leenasta?" kysyi Mari.
"Tottahan minä nyt sisarestani suuremman huolen pidän, kuin vieraasta ihmisestä!"
"Minä luulen että sinä olet oppinut siellä kaupungissa valehtelemaan!" sanoi Mari.
"Ehkä vähän sitäkin!"
"Arvasinhan minä sen!"
"No, mikä siitä nyt sitten tulee?"
"Jos totta puhut, niin tulee häät", tuumi Mari naurahdellen.
"Ja mikä häiden perästä?"
"Pynnölän vävy, jonka nimi on Taavetti!"
"Entäs vävyn perästä?"
"Tietysti Pynnölän isäntä, mikäs tuosta muuta on tulla?"
"Mitäs sinä, Olli, sanot, kun Mari aina vaan puhuu!"
"Minä myötään aina, kun kuulen totta puhuttavan!"
"Oletkos sinä, Olli, kuullut koskaan vasikan nahkoja saatavan?"
"Olenhan minä kuullut niitä viime talven ajallakin useampia saadun, muun muassa Töyryn pohatta Heikinkin!"
"Etkös sinä luule vasikan nahkoja kesällä saatavankaan?"
"En, sillä vasikat tapetaan kaikki talvella ja niiden nahat makaavat kesällä parkissa; ei niitä voi tähän aikaan saada!"
"Taitaahan sinussa olla totta, niin kumminkin kuuluu!" sanoi Taavetti lopettaen jutun.
Vähän aikaa mietittyänsä jatkoi hän sitten: "Pitäishän minun ostaa Leenalle jotakin, sormus edes!"
"Kyllä sinun se kumminkin täytyisi ostaa!" sanoi Olli.
"Lähteeköhän täältä kukaan kaupunkiin piakkoin?"
"Saattaisihan tuota mennä minä!"
"No, jos sinulla on muutakin asiaa, kuin sormuksen osto, niin mene vaan kaupunkiin!"
"Voinhan viedä sinne voita."
"Niinpä ole niin hyvä ja mene!"
Silloin suostuttiin, että Olli huomen-aamulla lähtee kaupunkiin.
Taavetti tarjosi hänelle kaikki rahansa, kolmekymmentä kaksi ruplaa.
Hän oli oppi-aikanaan ylityöstä saanut vähän säästöön.
"Ei sinun tarvitse minulle rahaa antaa, kyllä minä kihlakalut omalla rahallanikin tuon!" tuumi Olli eikä huolinut rahoista.
Ollin ollessa kaupunkiretkellä ei Taavetti mitenkään tahtonut saada aikaansa kulumaan; hän koetti tehdä jotakin työtä, vaan sekään ei maistanut. Hän päätti siis parhaaksi kävellä pitkin metsiä ja ihanoita seutuja. Siellä hän monta kertaa jollakin kivellä istuskellen mietiskeli. Mikä häntä nyt mahtoi vaivata, kun ei työkään enään sujunut käsissä!
Kahden päivän perästä tuli Olli kaupungista. Hän toi sievän kulta sormuksen ja komean silkin.
"Ohoh!" tuumi Taavetti silkin nähtyään, "no kyllä Leena sen sietääkin."
"Hyvin hyvästi!" sanoi Olli.
"Aivan ansaittu!" sanoi Mari.
"Herra-jesta!" sanoi Esteri, joka siihen myöskin oli saapunut.
"Kuules Olli, mitä olen sinulle velkaa?" kysyi Taavetti.
"Ei mitään!"
"Se on kerrassa valhe! Ei kenenkään pidä sanoman tään taivaan kannen alla, että Taavetti Rahkonen
