tapahtuman piti, kun minä harjasin hapseni, köytin kaulahuivini ja toivoa täynnä katselin kasvavia viiksijäni ja poskipartaani, tuossa nelisnurkkaisessa peililasin kappaleessa, jota käytin hyödylliseksi itseni tuntemiseksi. Katselin kasvojani niinkuin se katselee, joka ei vähintäkään pidä lukua mitä ihmiset hänestä ajattelevat, kaikkein vähin mitä naiset hänestä pitävät – ja menin kirkkoon. Minä istauin tavalliselle paikalleni lehterillä, jossa ylioppilaille oli paikka määrätty, ja josta me, kuin lampaat aituuksesta, otimme osaa yhteiseen Jumalan-palvelukseen.
Luulenpa että voimme oppia siveyttäkin tuosta itsensä kieltämisestä, jonka nuot jokaviikkoiset hartauden hetket ehkä vaativat. Ne ovat pakolliset, se on tosi – ja meidän täytyy määrätty hetki istua hiljaa, vaiti ja levollisina; se ehkä vaikuttaa, että joskus saamme halun aatteissamme kohoutua korkeimman olennon luo, ja haluamme luoda silmäyksen ijankaikkisuuteen. Tätä kirkonkäyntiä ei siis saa pitää halpana asiana kasvatuksessa, ja oikeuttaa myös uuden Englannin korkeain-koulujen tarkkaa vaariinottoa tässä suhteessa.
Täytyy myöntääni, että varsin harva löytyi meidän joukossamme, joka hartaudella olisi seurannut saarnaa ja ottanut vaaria tuosta juhlallisesta jumalanpalveluksesta. Korkeintain voivat he uneliaasti pysyä siivoina käytöksessään, usein ei sitäkään täydellisesti; väliin eivät he halveksineet tuollaisia pieniä kujeita, jotka voivat tapahtua ilman että tarkastelijamme niitä huomasi. Jos tarkasti piti kaikkia silmällä, niin pian huomasi että kaupungin nuoret naiset haastelivat tuttujensa kanssa meidän joukossamme silmäsähkösanomilla. Romaaneja jaeltiin, salattiin taitavasti ja luettiin siten, että lukija kumartui edessänsä seisovaa istuinta vasten, ollen vaipuvinansa syvimpään hartauteen. Toisessa penkissä tehtiin pieniä taiteilijan kokeita pilkka-kuvien piirtämisessä. Minä joka olin kasvatettu hartaassa Jumalan pelvossa, istuin varsin tarkkaavaisena. Vastoin tahtoani vaelsi sieluni kuitenkin väliin mielenkuvittelon hattaralla läpi unimaailman; silloin en kuullut sanaakaan saarnasta enkä edes tietänyt missä olinkaan. Tottumus vaipua unelmiin ja tehdä tuulentupia, jonka määrätyn työn ankara välttämättömyys koko viikon ajalla oli tukehuttanut, sai pyhinä aina voiton.
Pastorimme oli sävyisä mies, joka lausui lausuttavansa varsin kauniilla ja sujuvilla sanoilla ja hänen kauniit loppusointunsa ja liukas kielensä olivat – raamatun sanojen mukaan – "niinkuin kaunisäänisen laulajan miellyttävä laulu ja soma soitto kauniilla soittokoneella". Hänen äänensä sointui silloin korvissani juuri niinkuin olisin sen unessa kuullut, sillä aatteeni matkailivat teillä tuntemattomilla. Minä matkailin vieraissa maissa, katselin suuria maalaus-kokouksia ja kauniita rakennuksia, minulla oli kaikenmoisia kummallisia kohtaloita, joista pääsin suurimmilla vaaroilla, jouduin kummallisiin ja kiihoittaviin tuttavuuksiin, sanalla sanoen, olin sankari tarussa, jonka kohtaukset muuttuivat ja muodostuivat joka silmänräpäys, joiden muoto vaihteli yhtä nopeasti ja keveästi kuin iltapilvi auringon laskiessa. Niin todelliselta ja elävältä tuntui tämä mielenkuvittelon elämä, että usein kyyneleetkin nousivat silmiini näitä liikuttavia, uneksittuja näköjä katsellessani. Kerran kun ajatuksieni juoksu tällaisessa kertomuksessa hiukan pysähtyi, ja sai hetkeksi suloista lepoa, kuulin papin heleällä äänellä vakuuttavan, että itsekkäisyys on suurin siveellinen pahe. Minä nostin silloin silmäni ja huomasin alhaalla kolmannella penkillä, tuon suuren käytävän luona, aivan uudet kasvot. Nuot kasvot eivät varmaankaan ennen siellä olleet sillä luultavasti olisin ne oitis huomannut; juuri tuollaiset kasvothan olin monesti unelmissani kuvannut eteeni.
Minä tunsin omituisen säpsähdyksen, varmaankin samanlaisen kuin Aatami tunsi unesta herätessänsä kun hän Evan näki. Tässä nyt näin uni-morsiameni – näkyväisenä ja todellisena. – Nämät kasvot, niin hienot, niin tunnokkaat, niin puhtaat; ne olivat välikohtana Vernerin ja neitsy Marian kasvojen välillä. Hänen muotonsa oli niin klassillisesti puhdas kuin Psychen, jonka sittemmin näin Neapelin maalaus-kokouksessa; mutta nuot suuret, vilkkaat, ihanat silmät ilmoittivat, ett'ei tämä ollut kylmä kuvapatsas. Nämät silmät ajattelevat, ne katselevat syvästi elämään, kuolemaan, vieläpä ijankaikkisuuteenkin – ajattelin itsekseni pidätetyllä hengähdyksellä ja hartaalla hämmästyksellä tuijottaessani alas hänen. Tuo ilmiö oli valkoisiin vaatteisin puettuna, niinkuin tällaiset näyt tavallisesti ovat, ja tuo hieno tylli-päähine näytti silmissäni pyhältä sädekehältä hänen päänsä ympärillä. En nähnyt muuta kuin hänet yksin, ainoastaan hänet, koko lopun saarna-ajan. Minä tutkin joka ainoaa hänen liikettänsä. Hänen säteilevät silmänsä olivat pappiin kiinnitetyt sellaisella hartaudella, että oikein häpesin omia hajanaisia ajatuksiani ja koetin palauttaa mieleni saarnaan ja niihin totuuksiin, jotka pappi lausui; mutta voih! minä ajattelin häntä enemmän kuin saarnaa. Minä näin kuinka hän etsi virren virsikirjastansa ja toivoin olevani tuolla alhaalla häntä auttamassa. Minä näin hänet nousevan seisomaan ja noilla ihmeen kauniilla silmillä, joita pitkät ripsit varjostivat, katselevan virsikirjaan, laulaen muiden mukaan.
Sanomattomasti törkeä, maallinen ja ansaitsematoin olin mielestäni tällä hetkellä! Suuresti halusin jotakin ylineellistä pyhyyttä – jotakin, joka taitaisi tehdä minut mahdolliseksi koskettamaan edes hänen hameensa liepeitä. Siunauksen loputtua kiiruhdin ulos ja asetuin niin, että taisin nähdä hänet, kun hän tuli ulos kirkosta. Minä en ollut ainoa, joka hänet oli huomannut; suuri joukko nuorempia ja vanhempia tovereitani oli myöskin nähneet saman tähden ja nytkös kuiskattiin ja arvattiin tuossa ryhmässä, joka samoin kuin minäkin, oli pysähtynyt kirkon ovelle katselemaan häntä.
Kulkiessansa meidän sivutsemme nosti hän, aivan kuin sattumoilta, hitaasti silmänsä ja ne lankesivat, auringon säteen kaltaisina yhteen meistä – Jim Fellows'iin, joka oitis kumartui. Hieno pune nousi hänen poskillensa, kun hän täynnä suloutta vastaten tervehdystä, kiiruhti edelleen. – Jim oli oitis hetken sankari; hän näkyi olevan tuttu tuon enkelin kanssa.
"Hän oli neiti Ellery, Portland'ista; ettekö ole hänestä kuulleet puhuttavan?" kysyi Jim kopeillen. "Hän on Portland'in suurin kaunotar. Siellä häntä nimitetään: 'pikku jumalattareksi'. Viime kesänä tapasin minä hänet eräässä kylpypaikassa", lisäsi hän tuolla tyytyväisellä katsannolla, joka on niin omituista niille, jotka tietävät hetken hupaisimmasta esineestä enemmän kuin muut. Kotimatkalla kirkosta seurasin minä häntä liian ihastuneena yhtyäkseni kumppalieni mielettömiin ja sopimattomiin muistutuksiin. Hän katosi kukkien joukkoon, jotka kasvoivat pastori Brown'in valkoisen huoneen ympärillä ja siitä hetkestä oli tämä talo minun pyhiin-vaelluspaikkana, siellähän oli tuon enkelin tabernakeli. Pastori Brown'in tytär, Thea Brown, jolle edellisellä viikolla olin tullut esitellyksi, tuli nyt vastaani; hän oli varsin soma, punaposkinen tyttö; nyt hän oli paljon suuremmasta arvosta silmissäni kuin ennen, ja sentähden tervehdin minä häntä erinomaisella lämmöllä ja kohteliaisuudella, sillä vaikk'ei hän ollut itse ruusu, oli hän kuitenkin maa, joka sai hengittää ruusun tuoksua; en siis ihmettele jos ihastukseni, hänet nähdessäni, näytti siltä kuin olisin häntä itseä ihmetellyt.
"Mikä ihana sunnuntai!" sanoin vilkkaasti. "Erinomaisen ihana", vastasi hän myöntyvästi. "Neiti Brown'illa on erittäin lempeä-ansaitseva ystävä luonansa" lisäsin minä.
"Ken niin? neiti Ellery'kö? Tietäkää herra Henderson, hän on varmaankin maailman suloisin tyttönen", sanoi neiti Thea ihastuksella.
Sitä en minä puolestani tahtonut epäilläkään; halukkaasti kuuntelin minä neiti Thea'n ylistyslauseita ja olin varsin kiitollinen hänen ystävällisestä: "käykää katsomassa". Neiti Ellery tulisi viipymään kau'an heidän luonansa ja neiti Thea sanoi tahtovansa varsin mielellänsä tehdä minut tutuksi ystävänsä kanssa.
Tänä iltana keskusteltiin ylioppilaitten kesken varsin innokkaasti neiti Ellery'stä. Jim Fellows kertoi pöyhkeillen siitä menestyksestä, joka hänellä oli ollut kylpylässä; tämän esitteli hän niin viehättävästi, että olisi voinut otaksua, että "Jumalatar" oli katsellut häntä varsin suopeilla silmillä.
Tunsin sisällisen
