en ole mikään naisten tuntija, sen te hyvin kaikki tiedätte", vastasin minä, väistellen, "ja enhän ole muuta kuin vilahdukselta nähnyt neiti Ellery'ä".
Nyt seurasi viikkoja ja kuukausia, jolla ajalla tämä ihana kuva ei hetkeksikään poistunut mielestäni. Omituinen sisällinen laki sallii jonkun aatteen seurata meitä kaikkialla, laisinkaan muuttamatta ajatustemme tavallista juoksua, tämä aate käypi niiden rinnalla omaa himmeätä polkuansa, ikääskuin näkymätöin olento.
Sille, joka sielussansa on kasvattanut ihanteen, tapahtuu joskus että tämä henkinen kuva laskeutuu alas ja käärii huntuunsa jonkun aivan tavallisen henkilön, joka sen kautta hetkeksi ikääskuin kirkastuu silmissämme. Tämän henkilön ominaisuudet eivät anna tälle suhteelle niin vahingollista muotoa, niin vaarallista voimaa, vaan sen tekevät ne aatteet jotka itsissämme ovat syntyneet. Näyttää siltä kuin joissakuissa ihmisissä löytyisi alkuaineet sisällisien into-himojen sytyttämiseen noiden mystillisien pihkain ja yrttien kaltaiset, joita sadun Phoenix luultiin ko'onneen nuotioonsa. Kaikki halu, runollisuus ja romantiki – halu pyrkimään ijankaikkisuuteen, ijankaikkiseen hyvyyteen, jumalaiseen puhtauteen ja rauhaan – voipi meissä pysyä hereillä jonkun aivan tavallisen maallisen käden vaikutuksesta; – mutta jos ne syttyneinä polttavat itsensä, jääpi ainoastaan kokemuksen kylmä tuhka jäljelle.
Neiti Ellery oli hienosti kasvatettu nainen, joka taisi hyvin käyttää itsensä seura-elämässä; ehkä hänen uskonnollinenkin kasvatuksensa oli varsin oivallinen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea mitään syvempää mielenliikutusta. Hänen luonteensa oli varsin tasainen, mutta hän oikein kokemalla koki voittaa kaikkien suosiota ja miellyttää kaikkia; – tämäpä hankkikin hänelle tuon nimen "suloinen tyttö", jonka neiti Brown'kin hänelle antoi. Hän oli aina erinomaisen ystävällinen niitä kohtaan, joiden kanssa hän seurusteli, ja ollessansa heidän seurassa näytti hän oikein mieltymystäkin; mutta hänen sielunsa oli kuin kirkas peilin lasi, jossa ei näy kuva kau'emmin kuin esine on sen edessä.
Luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen kauneuden – tuollaisen kauneuden, joka miellyttää idealista osaa luonteessamme – ja hänen kohtelias hyväntahtoisuutensa, hänen soma, miellyttävä käytöksensä eivät poistaneet niitä luuloja, jotka kauneutensa herätti. Hän antoi mielellänsä ihmetellä ja lempiä itseänsä järkevästi, mutta ei hän koskaan poistunut "sopivan" rajojen sisältä. Minua kohteli hän erittäin ystävällisesti ja luulenpa melkeen, että hän piti seurustelemisen kanssani miellyttävänä. Minä en ollut muiden ihmettelijäin kaltainen, minun lämpöni ja ihmettelemiseni herätti hänessä aivan uusia tunteita. Minä kirjoittelin runoja hänelle, joita hän luki miellyttävällä syvämielisyydellä, ja jotka hän vihdoin pani laatikkoonsa muiden voiton-merkkeinsä joukkoon. Minä kutsuin häntä tähdekseni, kiihoitteekseni ja valokseni; hän hymyili silloin minulle ja hänen kasvonsa säteilivät puhtaasta, sekoittamattomasta ilosta. Usein lu'in hänelle ääneen suurempien kirjailijoittemme teoksia; erittäinkin häntä huvitti kuulla, kun luin Tennyson'in kirjoituksia. Tuo kaikki oli varsin hupaista, mutta sen kautta kulutin monta lukutuntia, kävellen Herra Brown'in vierashuoneissa ja luullen olevani Sir Galahad luin liikutettuna: "hänen miekkansa oli terävä sillä hänen sydämensä oli puhdas". Neiti Ellery kuiskasi: "kuinka ihanata!" ja minä olin paratiisissa.
Sitte tuli kirkkaita kuuvalo-iltoja, jolloin joka ainoa lehti, joka värähti tuulessa, muodosti hienoja piirteitä ruohostolle. Me kävelimme korkeiden jalavien siimeessä, puhellen runoudesta ja ulkoa lausuen säkeitä kauniista runokappaleista, joita hän kuunteli hyväksyen, tavallisella lempeällä tavallansa. Kaikki toiveeni, mietteeni, unelmani, teoriani ja filosofiani annoin minä hänen säteilevien silmiensä valaistaviksi. Hänen vastauksensa ja lauseensa eivät tosin olleet aivan yhtäpitävät omieni kanssa; mutta minä pidin ne kuitenkin hyvänäni ja muodostin niistä paljon hyvää, aivan samoin kuin muinoin Delphin papit, ennustaja-naisen sekanaisista vastauksista. Täytyihän niissä jokaisessa olla jokin syvä ajatus, sillä papitar hänkin oli ja mitä niissä puuttui, täytin minä varsin nopsaan.
Usein olen tutkinut mikä sellaisissa luonteissa, kuin neiti Ellery'nkin, voipi miestä so'aista. Luultava on, että tuollaisien luonteiden sisällinen halu kaikkia miellyttää väliin näyttää todelliselta sympatialta: ja niinkau'an kuin he ovat niiden seurassa, joita he tahtovat miellyttää, heijastavat he nopealla toden-näköisyydellä tunteensa ja mietteensä. Kun näemme omat tunteemme ja ajatuksemme heijastuvan toisen sielusta, tunnemme juuri samanlaisen ihastuksen, kuin nähdessämme esineiden kuvastuvan kirkkaassa tyvenessä järvessä. Siinä tosin ei löydy mitään lämpöä, ei mitään todellisuutta, mutta sillä hetkellä, kun me sen näemme joudumme varsin lumottuun tilaan, sillä se heijastaa oman sydämemme hehkun, luuloitellun lämmön – vieläpä kunkin tunnon pienen, oikullisen kukan ja oksankin – erinomaisella todennäköisyydellä.
Mutta tämä ei ole todellista sympatiaa, sillä se löytyy samoin kuin kuva vedessä, ainoastaan sinun läsnäollessasi. Kun sinä poistut, ja toinen astuu sijaasi, heijastuu hänenkin tunteensa aivan samanlaisella todennäköisyydellä.
Tällaiset vaimot ovat aina lumonneet ja tulevat ijäisesti vieläkin lumoamaan miehiä; he pitävät kirkkaaksi silatun pinnan heijastus-voiman sinä myötä-mukaisuutena, jota heidän sydämensä ikävöitsee ja kaipaa.
En minä tahtonut epäilläkään, ettei neiti Ellery'llä olisi ollut suuri kirjallinen aisti ja moraalinen urheus, sillä eipä löytynyt ainoatakaan niin korkeata tahi syvää ajatusta niiden runoilijoiden ja viisaiden teoksissa, joita minä hänelle luin, jotka eivät kirkastettuina heijastuneet hänen kauniista silmistänsä.
Väärin on kuitenkin väittää, että tuollaiset ihmiset ovat teko-pyhiä; sillä mitä he heijastavat on sinä hetkenä kyllä todellista, mutta ett'ei sillä ole syvempää perustetta on seurauksena ainoastaan siitä, että heidän luonteensa, vaikka lempeä, on pintapuolinen ja kylmä ilman mitään kestäväisempää pidätysvoimaa. Vika on siinä, että me vaadimme enemmän kuin voimme saada, vika, jota teemme siksi, kunnes esirippu lankeaa.
Minä kirjoitin oitis äidilleni neiti Ellery'stä ja sain vastimeksi tavallisen varovaisen, äidillisen epistolan, jossa hän muistutti minua, että vielä olin kaukana siitä tilasta, jolloin voin toivoa toden perään tarjota käteni naiselle. Hän pelkäsi, ett'en minä vanhemmaksi tultuani enään olisi samasta mielipiteestä kuin nyt ja varoitti minua aikaisesta kihlauksesta – sanalla sanoen, hän lausui kaikki mitä hyvät, hellät ja levottomat äidit tavallisesti lausuvat nuorille pojillensa.
Vastaukseksi tälle kirjeelle kirjoitin minä, ett'ei olisi liiaksi uhrata koko elämäni rakkautta tälle naiselle, jonka nyt olin löytänyt, naiselle, joka oli puhdas ja hurskas, joka taisi kiihoittaa kaikkeen suureen, jaloon ja pyhään, minä vakuutin, että kokisin voittaa hänet vaikka seitsemän kertaisesti täytyisinkin toimittaa Herkuleen vaikeat urho-työt.
Äitini olisi toki hyvinkin voinut olla levollisena. Neiti Ellery oli tosin mielelläänkin, ollessansa muutoin ikävässä, pienessä kaupungissa, minun kiihoitushenkenäni, johtavana tähtenäni ja valonani, toki määrättyjen rajain sisällä. Häntä huvitti suuresti, kun joku luki hänelle ääneen ja hän nautti kun tiesi että löytyi joku, joka aina häntä ihmetteli; mutta yhtävähän kuin joku Walter Scott'in tunnokkaimmista ja järkevimmistä sankarittareista olisi hänkään tahtonut köyhän ylioppilaan kanssa ijäksi liittyä.
Kun muistelen tätä osaa elämästäni, täytyy minun surkutella itseäni yhtä levollisesti ja kiihottomasti, kuin jos olisin joku kolmas henkilö. Niinkau'an kuin harhaukseni kesti olivat ne tunteet, jotka hän herätti niin todelliset, vakaat ja pyhät ett'en voi arvatakaan minlaiseksi tämä nainen olisi voinut muodostaa minut ja jokaisen muun miehen, jos vaan tämä tila olisi ollut elävää todellisuutta. Jos Jumala lähettäisi kokonaisen joukkion tuollaisia olennoita maailmaan, joilla ei ainoastaan olisi ulkonainen, näkyväinen ihanuus, vaan myöskin sisäistä, henkistä suloutta, joka
