leski antoi kaksi vanhaa hopealusikkaa.
"Narrimaista se on vain, tuo kallisten morsiuslahjojen toimittaminen", sanoi hän. "Minulla on varaa antaa kalleita lahjoja, mutta minä niitä en anna."
Ja se oli kaikkien mielestä hyvin älykkäästi ja ymmärtäväisesti tehty.
Kildenbauerin leski ei tahtonut näytellä rikkauttansa.
Tiesiväthän sitä paitsi kaikki Andrean saaneen myötäjäisiksi 50,000 kruunua.
Sen kertoi yliopettajan rouva, ja silloin se oli varmaa; sillä hän oli jäsenenä sekä pakanain lähetys- että sunnuntain oikein käyttämisen seuroissa, joissa ei koskaan puhuttu muusta kuin kanssaihmisistänsä.
Asioitsija Rurik sitä ei myöskään suoraan kieltänyt. Hän hymyili vain ja sanoi itse paraiten tietävänsä, miten paljon oli saanut; mutta varmaankaan summa ei liene varsin pieni ollut, sillä hänen liikkeensä vaurastui lyhyessä ajassa hyvin kukoistavaksi.
Kaikki sekä tukku- että pikku-kauppiaat rupesivat yht'äkkiä kilvan pyrkimään asioihin hänen kanssansa, ja kohta oli Rurikin asioimistoimisto kuuluisin koko kaupungissa, jopa ympäristölläkin.
Andrea oli rakastettava vaimo ja toimellinen emäntä.
Kildenbauerin leski oli jo kantanut kaksi pientä asioitsija Rurikkia kasteelle, ja ihmiset kuiskailivat oikein satumaisen suurista kumminlahjoista.
Mutta Kildenbauerin leski alkoi jo vähitellen tulla hyvin vanhaksi, ja ijän mukana kasvoi hänessä yhä pahanilkisyyskin.
Hän juoksenteli kadun poikki edestakaisin, vaivaten molempia perheitä parhaan kykynsä mukaan ja koettaen kylvää eripuraisuutta ja riitaa äitin ja tyttären, vävyn ja apen välille.
Ei mikään ollut hänelle mieleen. Häntä muka kaikin tavoin vain rääkättiin ja loukattiin, pidettiin näljällä ja hyljeksittiin.
Asianajajaa hän sanoi petturiksi, sisartansa syytteli rumimmista rikoksista, pikku Rurikkeja näpisteli, leikkiessään muka, mustelmille, ja Bisby-perheen kasvavat jäsenet, kymmenen luvultansa, elivät kauniin nuoruutensa ajan alinomaisessa tuskassa ja pelossa, ett'ei vain korilot tai tohvelit sattuisi päähän lentämään.
Vihdoin tuli Kildenbauerin leski kipeäksi, ja luonnollisesti haettiin pappi hänen luoksensa.
Niinkuin monet muutkin ihmiset piti myöskin Kildenbauerin leski pappia jonakin sielunlääkärinä, joka on haettava vasta ihan viimeisessä tiukassa.
Eletään koko ikä ilkeänä ja töissä, jotka kaikki ovat enemmin tai vähemmin pahoja, ja kun tunnetaan kuoleman olevan tulossa, silloin pappi tulkoon.
Se on mieluista ja turvallista perheelle. Sielunpaimen silloin kirjoittaa reseptin, jonka mukaan voi uskontoa nauttia sopivin annoksin, ja siten luullaan olevansa ihan parattu kaikista synneistä ja jälkeenjääneet voivat huoletta ilmoittaa sanomissa sen tai sen nyt saaneen edullisen viran paremmassa maailmassa.
Kildenbauerin leski makasi siinä, lähimmät sukulaiset ympärillänsä.
Kuivettuneella, vapisevalla kädellä osoitti hän ympäri huonetta.
"Tuolla ylimmässä piironginlaatikossa on raha-arkkunen ja siinä puhtaat rahani. Minä en ole koskaan huolinut panna mitään pankkeihin. Ei siinä paljoa olekaan, mutta aina toki vähä. Se jaettakoon kahteen yhtä suureen osaan sisarelleni ja Andrealle. Mutta arkku avattakoon vasta hautajaisten seuraavana päivänä."
"Älä puhukaan kuolemasta", sanoi rouva Bisby, "vielähän sinä saatat elää kauankin."
"Kyllä kaiketihan sinä muka pahoillasi olet, että minut aika jättää", sanoi Kildenbauerin leski katkerasti "Etpä tuota ole ollut, niinkuin sisaren tulee olla, Helena, ja paljon pahaa minä myöskin olen kärsinyt sekä mieheltäsi että lapsiltasi. Ell'en olisi ollut niin kärsivällinen ja tyytyväinen, niin en koskaan olisi näin kauan saanut olleeksi sinun talossasi; mutta olkoon se kaikki nyt anteeksi annettu ja unhotettu. Vaikka kyllähän sinun pitää myöntää, että mitä niihin vanhoihin mustiin hansikkaihin tulee, jotka hävisivät viime viikolla, niin niistä tosin jo olivat sormenpäät rikki, vaan kyllä niitä vielä olisi sopinut käyttää, ja se ei lainkaan ollut sisarellisesti tehty – mutta älkäämme nyt enää siitä puhuko."
Rouva Bisby ei katsonut maksavan vaivaa ruveta puolustelemaan itseänsä syytöstä vastaan.
"Kulta- ja hopeakaluni jaettakoon tasan sinun ja Rurikin lapsille, mutta annettakoon heille vasta sitte, kun tulevat täysikasvuisiksi, muuten ne turmelevat ne. Ne elävät turmelevat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat."
Hän oli vähän aikaa vaiti ja huoahti syvään.
"Mitä hautajaisiin tulee, niin pitää niiden olla hyvät, vaan yksinkertaiset. Minulla on varaa toimittaa komeatkin hautajaiset, mutta minä en huoli semmoisesta narripelistä. Saattojoukolle voit tarjota viiniä ja torttua – 1:50:n portviini kelpaa kyllin – ja lähimmät sukulaiset saatat kutsua päivällisellekin. Mutta ei mitään ylellisyyttä! Kalaa ja paistia; enempää ei tarvitse."
"Eikö mielestäsi pitäisi laittaa vähän makeaa laatikkoa jäljisteeksi?" sanoi rouva Bisby nyyhkien.
"Kyllä, hyvin minusta nähden. Yhden asian vielä sanon sinulle, Helena. Minä tahdon maata arkussani hyvästi, alle pane pari uusia paraita palttinalakanoitani. Minä kyllä tiedän, se olisi hyvin sinun tapaistasi, että panisit minulle vanhat lakanat ja itse pitäisit uudet, sillä sehän aina on ollut suurin vikasi, että olet ollut niin hirveän itsekäs."
Hänen äänensä heikkoni heikkonemistaan.
"Ja itsekkäisyys – se – on – suuri – suuri pahe."
Hänen päänsä vaipui tyynylle, ja Kildenbauerin leskeä ei enää ollut elävien luvussa.
Hautajaiset olivat erinomaisen kauniit ja juhlalliset, kuusista oli tehty kunniaportti, ja kukilla koristellun arkun edessä astuivat kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, uusissa mustissa vaatteissa, seppeleitä käsivarsilla, ja heistä oli niin hauskaa olla hautajaisissa.
Sekä tuomari että kaikki kaupungin ylhäisö olivat mukana saatossa; muuan virastaan erotettu tullimies, jossa piili epäilemätön runoilijakyky, oli kirjoittanut kauniin ruumisvirren, joka oli painettu mustalaitaiselle paperille, ja kun pappi lopetti puheensa, astui porvarikoulun yliopettaja esiin lausumaan vainajalle jäähyväiset kaupungin porvareilta.
"Tosin hän ei varsin monta vuotta elänyt keskellämme, mutta kuitenkin siksi kauan, että me kaikki olemme oppineet kunnioittamaan häntä vaatimattomasta ja kerskailemattomasta toimeliaisuudestaan, ja paljon hyvää hän on hiljaisuudessa tehnyt", lopetti hän, lempeästi ja nuhtelevaisesti katsahtaen asioitsija Rurikkiin, joka seisoi hartaana, alla päin ja koneentapaisesti lukien hattunsa sisusta.
Seuraavana päivänä avattiin raha-arkkunen. Siinä oli 400 kruunua hopeaa ja vanhoja, arvottomia papereja.
"400 kruunua vain!" huudahti rouva Bisby. "Siinä siis palkinto kaikesta, mitä meillä hänestä näinä vuosina on ollut vastusta ja kiusaa! Ilman meitä olisi hän nähnyt nälkää, ja kuitenkin kohteli hän meitä, kuin me oli olisimme hänen armoleipäänsä syöneet."
"Onneksi olemme nyt niin jaloillamme, ett'emme perintöä tarvitsekaan", sanoi asianajaja. "Vaikka hyvähän tuo sittekin olisi ollut."
Andrea
