pikku ruumiinsa oikein vapisi mielenliikutuksesta, hän yhä itki kiivaasti ja vaati lakkaamatta lippua.
Lapsijoukko oli mennyt edelleen; mutta avonaisesta ikkunasta kaikui naapuritalosta sampanjalasien kilinää, naurua ja mieltymyshuutoja; kapteenin musiikillinen tytär liritteli kuin kanarialintu.
"Anna lippu, anna lippu!"
"Ole nyt kiltti, lapseni, ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pienoista lippua."
"Älä viivy kauan, mamma!"
Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesteli hiukan huonoa pukuansa. Hän näet oli nainen, eikä oikea nainen kadota koskaan kaunoaistiansa. Sitte läksi hän.
Lapsi makasi hiljaa, silmät vielä kosteina kyynelistä.
Sampanjassa on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa on paljon ylistelty sekä suorasanaisesti että runoissa, ja syystä kyllä. Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjajuhla, kun komeasti valaistussa salissa pöytä on kokoon vajota hopeain ja kristallien, kukkain ja hedelmien painosta ja kun kauniit, juhlapukuiset naiset kohottavat tuota kuohuvaa juomaa ruusuhuulillensa. Mutta nuoren miehen talossa, vaikka se kuinka komea olisi, ei sampanjajuhla aina semmoiselta näytä. Sikarin savua pilvittäin, kalpeita, unisia tai viinistä hyvin hehkuvia kasvoja, rikotuita lasia, appelsiinin kuoria ja juustonmuruja pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita tulitikkuja kaikkialla lattiamatoilla – semmoiselta näytti täys'ikäisen isännän juhlahuone.
Hän itse seisoi peilipöydällä, pieni lippu kädessä; vieraat joivat hänen maljaansa, ken tietää, kuinka monetta kertaa.
Koputusta kuului ovelta. Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja hämillänsä. Muuan herroista juoksi heti hänen luoksensa.
"Kas tyttö; annas kun syleilen sinua, enkeliseni!"
Leski peräytyi askeleen.
"Oh, antakaa anteeksi, minä luulin teitä nuoreksi ja kauniiksi."
"Niin, ammoin sitte," sanoi hän hymyillen väsyneesti.
"Mitä te tahdotte?"
"Minä – minä tahtoisin – minä – antakaa tuo lippu minulle!" sanoi hän, rohkaisten mielensä ja mennen isännän luo, joka yhä seisoi pöydällä.
"Oletteko hullu?"
"Minulla on lapsi, pikku poika; hän on kuolemaisillaan ja tahtoo saada toukokuun 17 päivän lipun. Ei hänellä enää ole pitkältä aikaa jäljellä, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän viime hetkillänsä. Hänellä raukalla on ollutkin niin vähä iloa tässä elossa!"
Isäntä oli laskeutunut maahan peilipöydältä, lippu yhä vielä kädessä.
Muut vieraat olivat panneet lasinsa pöydälle ja asettuneet piiriin isännän ja lesken ympärille.
"Antakaa se minulle. Olettehan te ylioppilas, eikö totta? Poikakin on ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin.
"Vai niin!"
"Minä olin hänen vihitty vaimonsa," sanoi leski, vähänen ylevyyden loistoa väsyneissä silmissä. "Hän kuoli vuoden kuluttua häistämme. Hänkin oli nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä, ja kun jouduimme naimisiin, oli hänen terveytensä jo turmiolla. Mutta kulutanhan tässä hukkaan aikaa. Antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."
"Minä itse tuon sen. Missä te asutte?"
"Tässä vieressä. Toinen ovi, kun tulette portaita myöten."
"Hyvä."
"Ettehän ole pahastuneet minuun."
"En suinkaan. Minä tulen paikalla."
"Kiitoksia paljon." Ja leski läksi.
Isäntä pyysi hiljaisuutta.
"Fredrik aikoo puhua!" huusivat vieraat ja vaikenivat.
"Hyvät ystävät – niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan, kun voin tarjota teille sampanjaa?"
"Rupeatko katkeramieliseksi?"
"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme tuhlanneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"
"Tuhlaamme rahaa!"
"No, emmekö voisi juoda vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja huviksemme ja vaihteeksi olla hyväntekeväiset; onhan sekin nyt ihan uusimuotista. Tässä on hattu, ken antaa roposen köyhälle leskelle?"
"Hyvä, hyvä!"
"Tässä on viisi kruunua."
"Minä annan kymmenen."
"Minulla on vain kaksi."
"Annahan otan teaatterilippuun ja olutpulloon, niin saa hän kaikki, mitä jää."
"Minä annan viisi kruunua, mutta pane minun edestäni huomeiseen asti, Fredrik."
"Enköhän pane kerrassaan kymmenen; etpähän sinä koskaan maksa sitä kuitenkaan takaisin."
Ja isäntä pani paperirahan hattuun.
"Nyt lähden. Juokaa minun sampanjaani niin paljon, kuin haluttaa. Ehkä tämä onkin viimeinen kerta," mutisi hän itsekseen ja otti vähän jälkiruokaa tuomisiksi.
Sairas lapsi makasi, silmät oveen käännettynä. Iloinen hymyily valasi hänen kasvonsa, kun Fredrik astui sisään, lippu kädessä.
"Oletko sinä Jumala?"
"En, poikaseni, minä olen vain ihminen ja hyvin huono ihminen. Mutta katsos, hyvä Jumala lähetti minut tänne ja sanoi: tuossa viereisessä talossa on pieni sairas poika. Hänelle sinun pitää antaa tämä lippu minulta ja sanoa, että jos hän on hyvin kiltti, niin saa hän kerran tulla minun luokseni taivaasen."
"Onko siellä hauskaa taivaassa?"
"Hyvin hauskaa. Siellä kaikki pienet enkelipoikaset astuskelevat koko päivän juhlasaatossa, punaiset silkkiliput kultakeppien päissä, ja syövät manteleja ja rusinoita, eivät juo muuta kuin samp…"
Hän vaikeni äkisti hämillänsä, mutta jatkoi heti rohkeasti:
"Ja juovat vain seltterivettä vaapukanmehun kanssa."
Sen miedompaa juomaa hän ei tuntenut.
"Onko se hyvää?"
"En minä siitä pidä, mutta maku on monenlainen, ja enkelit siihen ovat hyvin ihastuneet."
Hän istuutui sängyn laidalle.
"Nyt panemme lipun pystyyn tuohon päänpohjiin ja rupeamme leikkimään, niin että tulee oikein hauskaa; mutta emme voi, ennenkuin mamma ottaa minun hattuni. Mitä siinä on, sen saatte korjata talteenne," sanoi hän hiljemmin.
"Ovatko nämä rahat kaikki
