style="font-size:15px;"> "Minä tukahutan tämän Jumalaa häväisevän ajatuksen. Eikö hänen suuri esi-isänsä, yhtä nuorena ja yhtä kokematonna, parratonna poikana, ainoastaan pikkuisella limsiöllä, vähäisellä, sileällä kivellä, kaatanut maahan harniskoittua jättiläistä ja pelastanut kansaansa?"
"Hän on ilmeisesti kutsuttu. Herra on hänen kanssansa. Olkoon hän Herran kanssa, ja me menestymme."
IV
Auringonlaskussa kolmantena päivänä siitä kuin Alroy oli tullut kabbalistan luolaan, aloitti Vankeuden Ruhtinas pyhävaellustansa Salomonin valtikkaa etsiäkseen.
Äänettöminä pyhävaeltaja ja hänen opettajansa astuivat onkalon reunalle ja pysähtyivät siihen erotakseen – ehkäpä ijäksi.
"Tämä on katkera hetki, Alroy. Inhimilliset tunteet eivät sovellu meidän kaltaisillemme, vaan kuitenkin ne vaativat sijaa itsellensä. Muista kaikki. Varjele talismania niinkuin henkeäsi – ei! kuole painaen sitä sydäntäsi vastaan ennemmin kuin hengität ilman sitä. Pysy horjumatonna, pysy hurskaana. Ajattele esi-isiäsi, ajattele Jumalaasi."
"Älä epäile minua, kallis opettajani; jollen näytä olevan täynnä sitä ylpeätä henkeä, jota minussa oli ennen kenties liian paljon, älä syytä siihen pelkoa eikä edes eron tuskaa, kun minun täytyy jättää sinut, kallis ystävä. Mutta siitä asti kuin tuo suloinen ja juhlallinen ääni kutsui minua niin sykäyttävällä tavalla – minä en tiedä nyt, kuinka asian laita on – mutta muutos on tapahtunut luonnossani; kuitenkin minä olen uskalias, voi! paljoa uskaliaampi kuin milloin tapoin Ismaeliitan. Todella, todella, älä pelkää minun puolestani. Herra, joka tietää kaikki, tietää täydellisesti, että minä olen valmis jopa kuolemaankin. Sinun rukouksesi, Jabaster, ja —"
"Seisahdu, seisahdu. Yksi asia johtuu mieleeni. Katso tätä sormusta: se on kallis-arvoinen smaragdi. Sinä olet kenties kummastellut, että pidän leikkikaluja. Alroy, minulla oli kerta veli: vielä hän elänee. Kun erosimme toisistamme, antoi hän tämän rakkautensa osoitukseksi: hänen rakkautensa, lapseni, oli vahva, vaikka me olimme kovin erinkaltaiset. Ota se. Se hetki tullee, jolloin tarvitset hänen apuansa. Tämä sormus on sen sinulle toimittava. Jos hän elää, hän menestyy. Minä tunnen hänen luontonsa hyvin. Hän oli syntynyt sitä varten, jota ihmiset pitävät onnena. Jumala olkoon sinun kanssasi, pyhä poika: suurten isiemme Jumala – Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumala!"
He syleilivät toisiansa.
"Me viivymme", huudahti kabbalista, "me viivymme. Voi! turhaan me hillitsemme sukukuntamme tunteita. Jumala, Jumala siunatkoon sinua ja olkoon sinun kanssasi! Oletko varma, että sinulla on kaikki muassasi? tikarisi ja matkalaukkusi? Tämä sauva on tehnyt monta hyvää. Minä leikkasin sen Jordanin luona. Oi! jospa saisin olla sinun kumppanisi! Ei olisi mikään hätä silloin. Pahin tapaus olisi yhdessä kuoleminen. Semmoinen kohtalo näyttää nyt suloisemmalta kuin eroaminen. Minä olen katseleva tähteäsi, lapseni. Sinä itket! Ja minä myöskin. No! mitä tämä on? Olenko minä todella Jabaster? Vielä kerta halailkaamme, ja niin – me emme sano jäähyväisiä, vaan ainoastaan ajattelemme niitä."
NELJÄS OSA
I
Tarina kertoilee, ettei Salomonin valtikkaa voisi löytää kuin muinaisten Hebrealaisten hallitsiain tuntemattomista hautakammioista, ja ettei kenenkään käynyt siihen koskeminen, jokei ollut heidän jälkeisiänsä. Varustettuna sillä kabbalistan talismanilla, joka oli johdattava häntä hänen kammottavassa ja vaikeassa etsinnössään, aloitti Alroy retkeänsä pyhää kaupunkia kohden. Siihen aikaan sekä Juutalaiset että kristityt olivat suuresti mieltyneet tämmöisiin pyhiin vaelluksiin.
Vankeuden Ruhtinaan tuli suunnitella tietänsä niitten avarain erämaitten halki, joitten reunoja hän oli Hamadanista paetessaan ainoastaan sivunnut. Seuraten karavanin jälkiä hän aikoi kulkea Babyloniin tai Bagdadiin. Hänen matkansa Kalifein pääkaupungista Jerusalemiin oli verraten helppo; mutta Bagdadiin päästäksensä hänen täytyi nähdä vaivoja ja vaaroja, joittenka tieto olisi saattanut jokaisen toivottomaksi, joka ei pitänyt itseänsä kaikkivaltiaan ja erityisen sallimuksen suojelmana.
Puettuna ainoastaan karkeaan, mustaan kauhtanaan, jommoista Kurdit tavallisesti käyttivät, vyötäröillä köysi, johon tikari oli pistetty, pää paljaaksi kerittynä ja peitettynä isolla, valkoisella turbanilla, joka suojeli häntä helteeltä, jalat yksinkertaisissa varvaskengissä, sauva kädessä, kantaen hartioillaan laukullista kuivattua lihaa ja paahdettuja jyviä, ja nahkaista vesileiliä, katso, pyrkien Persian polttavien hieta-aavojen yli astuu nuorukainen, jonka elämä oli tähän asti ollut lakkaamaton unelma kotoisessa ylellisyydessä ja viattomassa hempeydessä.
Hän käveli lämpimät yöt taikka varhaiset, tähdikkäät aamut. Päivät hän lepäsi, iloisena, jos hän sai laskeuta jonkun armeliaan lähteen viereen palmupuitten varjoon taikka karkoittaa metsäkauriin hänen lepopaikastaan kolkkojen kallioin okaisesta pensastosta. Kun tämmöiset neuvot puuttuivat, hän heittäysi hiekalle ja teki sauvastaan ja turbanistaan teltan.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä kuin hän jätti kabbalistan luolan. Tähän asti hän ei ollut kohdannut ketään inhimillistä olentoa. Erämaa kävi vähemmän kuivaksi. Niukka kasvillisuus nousi höysteisemmästä maasta; lakea muuttui törmäiseksi; metsäkasvien haju virkistytti hänen aistejaan, ja hänen silmiänsä ilahutti joka puvultaan loistava, kulkeva lintu – pilgrimi niinkuin hän itse, mutta iloisempi.
Ennen pitkää näkyi vehmasto soreita palmupuita, näkyivät näitten pitkät, hoikat varret ja notkistuvat höyhenlatvat, hiukeavina ja ihanina. Yliympäri vihantava nurmi hohti ikäänkuin smaragdi: hopeiset virrat vuotivat solisevasta, likeisestä lähteestä, kiertäen valkoisia vöitänsä vaaleanviheriäiseen kenttään. Vehmastosta kuului kyyhkyisten hellä laulu, ja suuret joukot iloisia ja kimaltavia perhosia, lehahdellen kirjavan läikkyvillä siivillänsä, tanssivat pelottomina kirkkaassa ilmassa. Kaunis ja vilpas kosteikko!
II
Tässä armaassa turvapaikassa Alroy lepäsi kaksi päivää, elättäen itseänsä tuoreilla taateleilla ja juoden raikasta vettä. Mielellään hän olisi kauemmin viipynyt, eikä hän ollut oikein arvannut edellisiä ponnistuksiansa ennen kuin hän asettui lähteelle. Mutta hänen suuren toimitettavansa muisto saatti hänet rauhattomaksi ja vahvisti häntä niitten kärsimysten suhteen, jotka vielä odottivat häntä.
Hän lähti kosteikosta ja toisen päivän valjetessa hän ihmeeksensä näki heikosti, mutta selvään, avaran kaupungin valleinensa, torneinensa kangastavan kaukaiselta ilman rannalta. Tästä odottamattomasta näystä virkistyneenä jatkoi hän matkaansa monta tuntia päivän-nousun jälkeen. Peräti uupuneena etsi hän viimein suojaa raukaisevasta kuumuudesta jonkun Moslemin pyhimyksen hävinneessä hautarakennuksessa. Auringon laskiessa alkoi hän uudestaan kulkea, ja aamun tullen havaitsi hän itsensä olevan muutamien penikulmien päässä kaupungista. Hän pysähtyi ja odotti levottomuudella, että joku asukas ilmaantuisi. Ei ketään näkynyt. Ei mitään ihmisparvia eikä ratsasjoukkoja vierinyt porteista ulos. Ei ainoatakaan inhimillistä olentoa, ei mikään kameli liikkunut likitienoilla.
Päivä oli aivan pitkälle ehtinyt, jotta pilgrimin olisi pitänyt seisahtua, mutta niin suuri oli hänen levottomuutensa, koska hän tahtoi päästä tuohon tuntemattomaan paikkaan ja tiedustella sen äänettömyyden salaisia syitä, että hän ennen päivänlaskua astui sisään kaupungin portista.
Komea kaupunki, jonka rakennustapa oli hänelle outo, asetti hänen hämmästyneitten silmiensä eteen mahtavat raunionsa ja autioksi jääneen koreutensa; pitkät kadut reunustettuina palatseilla, joitten vähitellen
