kalliosta, joka tämän synnytti, mutta alta avautuva kuilu – ei kukaan voinut katsoa sen näkymättömään pohjaan kauhistumatta ja takaisin vetäymättä.
Ruhtinas notkistui alaspäin ja tutki suurella huolella ympäröivää maata. Viimein hän nosti ylös vähäisen neliskulmaisen kiven, joka peitti metallilaikan, ja ottaen povestaan karneoli-talismanin, johon oli piirretty kummallisia kirjaimia, koputti hän sinetillä kolmesti laikkaa. Kolea, juhlallinen kumina kuului ympäriltä. Heti kimmahti laikka auki, ja Alroy veti esiin useita kyynäriä rautaketjuja, joita hän heitti vastapäätä olevalle kalliolle. Ketjut puuttuivat helposti kallioon ja kiintyivät nähtävästi jostakin magnetillisesta vaikutuksesta. Tarttuen molemmin käsin ketjuihin ruhtinas nyt kiipesi onkalon yli. Kun hän pääsi toiselle puolelle, irtaantuivat ketjut kalliosta, katosivat nopeasti vastapäiseen aukkoon, joka sulkeutui samalla kolealla, juhlallisella kuminalla kuin ennen.
VI
Alroy astui noin sata askelta eteenpäin luonnon tekemän basalti-pylvähistön läpitse, kunnes hän joutui avaralle, katottomalle ja samasta kivilajista sukeuneelle pihalle, jota äkkinäinen helposti olisi luullut ihmiskäden muodostaneen ja sievistäneen. Tämän keskikohdalta kumpusi alati lähde, kylmä kuin jää; virtaileva vesi oli kaivanut uran kiviseen tantereen ja näkyi jonkun aikaa polveilevan kallioin keskitse siksi kuin se vihdoin syöksähti jyrkänteestä alas johonkin kuiluun ja muuttui läikkiväksi vihmaksi. Pihan poikki mentyänsä saapui Alroy laveaan luolaan.
Tämä luola oli melkein ympyriäinen ja sai valonsa laessa olevan aukon kautta. Syrjäpuolisessa ja pimeässä nurkassa palava lamppu osotti kuitenkin, ettei sen asukas luottanut yksistänsä elävän sulouden luonnolliseen lähteesen. Luolan keskellä seisoi pyöreä vaskipöytä, johon oli koverrettu kummallisia kirjaimia ja mystillisiä kuvia: lähellä tätä oli sohva, jossa nähtiin muutamia kirjoja. Seinästä riippui kilpi, joukko jousia ja nuolia ynnä muita aseita.
Kun Vankeuden Ruhtinas lankesi polvillensa ja suuteli tyhjää sohvaa, yksi haamu astui luolan perimmäisestä päästä valoon. Tämä oli keski-ikäinen, tavallista paljon pitempi mies; hänen ruumiinsa oli vankka ja atletillinen, hänen muotonsa suuresti huomiota koskeva ja majesteetillinen. Hänen musta partansa valui alas hänen rinnallensa tumman punaisen kauhtanan yli; tätä ympäröitsi musta vyö, joka oli koristettu samankaltaisilla, keltaisilla kirjaimilla kuin nuot vaskipöytään piirretyt. Musta oli myöskin hänen turbaninsa ja mustat hänen isot ja sädehtivät silmänsä.
Vieras lähestyi niin hiljaa, ettei Alroy sitä havainnutkaan, ennenkuin hän jälleen oli noussut.
"Jabaster!" huudahti ruhtinas.
"Davidin pyhä siemen", vastasi kabbalista, "sinua on odotettu. Minä olen viime yönä tähdistä lukenut sinua. Ne puhuivat murheesta."
"Murheesta tai voitonriemusta, aika on näyttävä kumpaisesta, suuri mestari. Tätä nykyä minä olen pakolainen ja perin uupunut. Verikoirat ajavat minua takaa, mutta minä luulen, että nyt olen välttänyt heidät. Minä olen surmannut yhden Ismaeliitan."
KOLMAS OSA
I
Oli sydän-yö. Alroy nukkui sohvalla: hänen unensa oli levoton. Jabaster seisoi hänen vieressänsä liikahtamatta ja tarkasti katsellen uinailevaa vierastansa.
"Israelin ainoa toivo", lausui kabbalista hiljaa, "minun oppilaani ja ruhtinaani! Minä olen usein huomannut hänen suuressa sielussaan suurien sankaritöitten siemenen ja miettinyt hänen tulevaa elämäänsä profeetallisella toivolla. Davidin veri, kunnian-arvoisan sukukunnan pyhä vesa. Hänen kuohuvissa suonissaan on jotakin taikamaista, jota tieteeni ei tavoita."
"Kun minä nuorena nostin lippumme kotiseutuni virran Tigrin varrella ja kutsuin kansakuntani voittamaan jälleen liiton-arkkia, me olimme lukuisat, rikkaat, voimakkaat; me olimme silloin kansa ja he kokoontuivat rohkeasti lipun ympärille. Kaipasimmeko silloin neuvoa? tarvitsimmeko johdattajaa? Ken voi väittää, ettei Jabasterin aivot ja käsi aina olleet saatavilla? Vaan kuitenkin unelma haihtui, tuo ihana näky. Voi! kun minä surmasin Marvanin, ja kalifin leiri loi leimuavan varjonsa verisen virran ylitse – oi! silloin minä todella elin. Kahdenkymmenen vuoden valvonta tuottanee anteeksi-antamusta minulle, että silloin unhotin, jotta meiltä puuttui pää-osa lumouksessa – se veri, joka nukkuu minun vieressäni."
"Minä muistan jalon ihastuksemme tuossa pyhässä taistelossa, joka riehui keskellä Kaukason kallioita. Minä pakolaisena, maankulkeuteen ajettuna ja kurjana lainhylkynä, jonka elämä on kaikkien heittelynä ja jonka halvin orja uskaltaa omin päin tappaa. Minä, joka olisin ollut Messias!"
"Polta kirjasi, Jabaster; särje vaskiset taulusi; unhota ylevä tieteesi, kabbalista, äläkä enää tutki tähtiä. Mutta viime yönä seisoin sen onkalon reunalla, joka ympäröitsee asuntoani, toisessa kädessä pyhä talismani, johon tuo sanomaton nimi on piirretty, toisessa meidän hurskaan sukukuntamme mystillinen alkukirja. Mieleeni tuli, että olin kutsunut esiin henkiä, että olin keskustellut suurten vainajain kanssa ja että hohtavat taivaat olivat minulle ikäänkuin luonnollinen kieli. Suruisen sieluni lohdutukseksi muistutin itselleni, etten ollut koskaan käyttänyt tiedettäni kuin pyhiä tai jaloja tarkoituksia varten. Ja minä näin Israelin, urhoollisen, valitun ja vankan kansakuntani – orjina, viheliäisinä orjina. Minun teki suuresti mieleni heittäytyä vaaralliseen syvänteesen ja päättää opintani ja elämäni samalla haavaa."
"Mutta, kun katselin Davidin tähteä, äkisti kehä ilmestyi sen säteitten ympärille, ja tuon tuotakin meteori lensi esiin sen hopeisesta verhosta. Minä lu'in, että levottomuus oli syntynyt pyhässä suvussa; ja nyt tämä poika tulee, joka on tehnyt semmoisen teon, että —"
"Liiton-arkki, liiton-arkki! Minä katselen liiton-arkkia!"
"Nukkuja puhuu; unen sanat ovat pyhät."
"Pelastus; ainoastaan Davidin suvun kautta."
"Suuri totuus; elämäni on liian hyvin sen osottanut."
"Hän on tyynempi, sillä hetki on nyt käsillä. Minä lähden pihalle katselemaan sitä tähteä, joka hallitsee hänen kuninkaallista sukuansa."
II
Kuun säteet tapasivat suihkulähdettä; pihan paadet olivat kirkkaassa valossa; kalliot kohosivat synkeinä yliympäri. Istuen lähteen reunalla ja pitäen vasemassa kädessään talismaniansa, Jabaster varjosi toisella kädellään silmiänsä, kun hän katseli loistavia taivaita.
Huuto kuului: hänen nimeänsä lausuttiin. Kiihtyneenä ja huohaten syöksähti Alroy ojennetuin käsin pihalle. Kabbalista hypähti ylös, sulki hänet syliinsä ja piti vaahtoavan ja vävähtelevän nuorukaisen hellästi käsissään.
"Jabaster, Jabaster!"
"Minä olen täällä, lapseni!"
"Herra on puhunut."
"Herra on meidän turvamme. Rauhoitu, Davidin poika, ja kerro minulle kaikki."
"Minä olen nukkunut, opettaja; eikö niin?"
"Aivan niin, lapseni. Uupuneena paostansa ja tuskauttavasta kertomuksestaan laskeusi ruhtinaani vuoteelle ja nukkui; mutta minä varon, ettei tämä uni ollut mikään lepo."
"Levolla ja minulla ei ole mitään yhteyttä enään. Jää hyvästi ijäksi, sinä turmiokas sana. Minä olen Herran voideltu."
"Juo lähteestä, David: se palauttaa voimasi."
