rintaa vastaan, nousi äkkiä ylös samalla silmänräpäyksellä, kuin hänen tarkka korvansa kuuli nämät sanat, ja tarttui veljensä käsivarteen.
"Alroy! David, veli, kallis veljeni. Minä rukoilen sinua, kuuntele – minä olen sinun sisaresi, sinun Miriamisi; – he tulevat, he tulevat, nuot kovasydämiset, pahat miehet, he tulevat tappamaan, kukaties kiduttamaan sinua, hellää veljeäni. Herää, David, herää tuosta hurjasta, kiivaasta unelmasta: Pelasta itsesi – pakene!"
"Oi! sinäkö se olet, Miriam? Sinä näet, että hän nukkuu sitkeästi. Minä uneksin jaloja hankkeita ja suuria toiveita. Se on ohitse nyt. Minä olen taas entiselläni. Mitä sinä tahdoit?"
"He tulevat, tämän kaatuneen miehen julmat seuralaiset! he tulevat ottamaan sinua kiinni. Pakene, David!"
"Sinua jättääkseni?"
"Minä ja neitsyeni kerkeämme vielä pakenemaan sitä yksinäistä tietä, jota me tulimme, heimolaisemme puutarhojen kautta. Kun pääsemme hänen huoneesensa, me olemme tuokion turvassa – niin turvassa kuin kurja sukukuntamme suinkin voi olla. Bostenag on niin rikas, niin viisas, niin varovainen, hän tietää niin tarkasti ihmisten menot ja tuntee niin täydellisesti tämän kansan luonnon ja mielenlaadun, että kaikki käy hyvin; minä en pelkää mitään. Mutta, jos sinä jäät tänne taikka he löytävät sinut, sinun veresi yksin tyydyttää heitä. Jos he varmaan tietävät, että sinä olet paennut, johon nyt kehoitan sinua, heidän hallitsija vainaansa, jota he tuskin rakastivatkaan – no, tue minua silmänräpäys kädelläsi, armas Beruna. Niin, se on hyvä. Minä aioin sanoa, että, jos heitä hyvin lahjotaan – ja he saavat kaikki juvelini – niin hän on ennen pitkää yhtä vähän heidän muistossaan kuin hän nyt on hengissä. Minä tuskin jaksan puhua – minä tunnen, että sanani sekaantuvat taikka näyttävät sekaantuvan; minä olen taintumallani, mutta minä en tahdo – ei! älä pelkää. Minä pääsen kyllä kotiin. Nämät neitsyet ovat minun huostassani. Juuri tämmöisissä vaaran tiloissa meidän tulee näyttää kuninkaallisen veren arvo. Minä tahdon pelastaa heidät – tai kuolla heidän kanssaan."
"Voi, Sisareni, minusta tuntuu kuin en olisi koskaan ennen kuin nyt tietänyt, että olin veli. Kallis Miriam, mitä elämä on? mitä kosto taikka vieläpä mainekin ja vapaus ilman sinua? Minä jään tänne."
"Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo, jotka rakastavat meitä."
"Pakene, David, pakene."
"Pakene! minne ja kuinka?"
Hevosen hirnunta kuului viidakosta.
"Voi! he tulevat!" huudahti Miriam innoissaan.
"Kaikki nämät ovat kohdanneet meitä, oi Herra, vaan emme kuitenkaan ole unhottaneet Sinua, emmekä ole liitossasi vilpistelleet."
"Kuule! taas hirnuu! Se on joku hevonen, joka kutsuu isäntäänsä. Minä näen sen. Rohkeutta, Miriam!' se ei ole mikään vihollinen, vaan varsin altis ystävä hädän aikana. Se on Alschirokin ratsu. Hän ajoi sillä minun sivuitseni hautakammion luona ennen päivänlaskua. Minä katselin sitä tarkkaan – hyvin upea hevonen."
"Katso, katso, oinas on takertunut pensaasen sarvistansa."
"Meidän Jumalamme ei ole unhottanut meitä! Nopeasti, neitsyet, tuokaat tänne tuo kaunis ratsu. Kuinka! vapisetteko? Minä rupean hänen palveliaksensa."
"Ei! Miriam, varo itseäsi, varo. Se on kesytöin eläin, raju kuin tuulispää. Anna, minä käyn siihen käsiksi."
Hän juoksi sisarensa jälkeen, riensi viidakkoon ja talutti esiin hevosen.
Ei ole luullakseni pitkä aika mennyt siitä kuin tämä pulskea hevonen erosi erämaasta; hänen puuhkea harjansa, hänen tuliset silmänsä, hänen korskuvat sieramensa osoittivat hyvin hänen omatietoista ylpeyttään ja puhtaan rotunsa jaloutta. Hänen värinsä oli ikäänkuin musta yö, jolloin tuhannet tähdet tuikkivat, ja hän polki maata sievällä kaviollansa ikäänkuin siipiänsä liehuttava kotka.
Alroy hyppäsi sen selkään ja ohjasi sitä taitavalla kädellä..
"Haa!" hän huudahti, "minusta tuntuu kuin olisin pikemmin sankari kuin pakolainen. Jää hyvästi, sisareni; jääkäät hyvästi te suloiset neitsyet; jääkäät hyvästi ja pitäkäät hellää huolta kalliista Miriamistani. Yksi syleily, armas sisareni", ja hän notkistui alaspäin ja lausui hiljaisella äänellä: "sano tuolle oivalliselle Bostenagille, ettei hän säästä kultaa, sillä minä olen varma siitä, että, ennenkuin vuosi on päättänyt hitaan kulkunsa, minä palajan ja panen sortajamme maksamaan tämän hätäisen paon ja katkeran eron. Vaan nyt erämaahan!"
TOINEN OSA
I
Kiidä, joutuin kiidä, sinä uljas ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä tietä. Sinun allasi on ääretön maa, sinun ylläsi ääretön taivas – rautainen tanner ja vaskinen laki. Kiidä, kiireesti kiidä, sinä uljas ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä tietä!
Voi! luuletko, että nämät suolaiset lakeat johdattavat Yemen'in onnellisiin lehtoihin ja vainuatko tässä kuumassa tuulessa Arabian hyvänhajuista henkäystä? Suloinen hairaus, jalo hevonen, sillä tämä suolainen erämaa ei johdata Yemen'in onnellisiin lehtoihin eikä se henkäys, jota vainuat meitä kohtaavassa tuulessa, ole Arabian hyvänhajuinen henkäys.
Tämä on sammunut, tähdet ovat syttyneet palamaan koko erämaan taivaan loistolla, ja laskeuva yö tuottaa nyt kasteisilla siivillänsä virvoitusta nuoren Hebrealaisruhtinaan nääntyvälle ruumiille ja kalvealle poskelle.
Yhä eteenpäin ratsu rientää, yhä hänen vankka sydämensä voimistuttaa häntä. Vuoden-ajan ja matkan pituuden, polttavan maan, paahtavan auringon säteet, kaikki voittaa hänen vikevä ruumiinsa, hänen jänterät hermonsa ja tuliset suonensa.
Syötävää, juotavaa heillä ei ole mitään. Ei mikään elähyttävä lähde, ei mikään varjokas puu näy suotuisin seuroinensa. Ei mikään eläin, ei lintukaan ilmesty näillä harmailla autiomailla. Ei mikään häiritse tätä mahtavaa äänettömyyttä. Jo shakalinkin hirveä huuto tuntui lievittävältä. Joku hallava metsärotta lumivalkeilla viiksillä, hiipien jostakin kuivettuneesta orjantappurapensaasta, käärmeenpoika välkkyvissä hampaissaan, irvistelee iloisena kuutamossa. Tässä heidän ainoa seuransa.
Aamu tulee, raikas, lemuava aamu, jota rikollinenkin ikävöitsee. Aamu tulee ja kaikki astuu näkyviin. Ja valo vuotaa niinkuin sinetti maan päälle, ja tämän kasvot kuvautuvat ikäänkuin leimalla painettu vaha. Heidän edessään ja myöskin heidän oikealla kädellänsä oli hiekkainen erämaa; mutta yön kuluessa he olivat suuresti lähestyneet niitä vuoriharjanteita, jotka vasemmalta puolelta rajottivat erämaata ja joita kohden Alroy oli ensiksi ohjannut hevostansa.
Nämät harjanteet kuuluivat vankkaan Elbursin selkään; ja kun aurinko nousi erään korkean vuorenhuipun takaa, hevonen yhtäkkiä seisahtui ja hirnui ikäänkuin pyytäen vettä. Mutta itse uupuneena Alroy ei voinut kuin hyväilemisellä viihdyttää häntä. Ja rohkaistuneena ymmärsi hevonen isäntänsä ja hirnui taas iloisemmin.
Tunnin taikka kaksi ruhtinas ja hänen uskollinen kumppaninsa etenivät vitkalleen, mutta, kun päivä kului, kävi kuumuus niin rasittavaksi ja jano niin hirmuiseksi, että Alroy jälleen joudutti hevostansa vuoria kohden, jossa hän tiesi löytävänsä lähteen. Ratsu samosi altiisti eteenpäin ja näytti samoin kuin isäntäkin haluavan jättää kuivan ja raukaisevan erämaan.
Monta
