totuus tukee minua. Minä olen avuton ja ilman ystäviä; mutta minä en ole mikään kerjäläinen eivätkä mitkään kärsimiset voisi minua semmoiseksi muuttaa. Havaiten itseni moninaisista syistä peräti voipuneeksi, menin erääsen kahvilaan ja laskeusin alas, kukaties kuolemaan. Minä en saanut unta, vaikka minun silmäni olivat ummistetut, eikä mikään olisi voinut herättää minua siitä vavahtelevasta huumesta, jota minä luulin kuolemaksi, paitsi tämä ryöstäjä, joka ei malttanut odottaa siksi kuin kuolema olisi antanut hänen rauhassa anastaa juvelin, jota pidän kalliimpana kuin henkeäni."
"Näytä se minulle."
Nuorukainen nosti ylös kättänsä Honainia päin, joka koetti hänen suontansa, ja sitten veti pois sormuksen.
"Voi Fatimani!" huudahti Abdallah.
"Hiljaa!" lausui Honain. "Paagi, kutsu joku juvelikauppias tänne."
Honain katseli hyvin tarkasti sormusta. Joko hän oli heikko-näköinen taikka ehkä katetun basaarin petollinen valo häntä helposti sitä tutkimasta, ainakin hän kohotti kättänsä otsallensa ja muutaman silmänräpäyksen hänen kasvonsa olivat peitossa.
Juvelikauppias saapui paikalle ja, painaen kättänsä sydäntänsä vastaan, kumarsi Honainia.
"Sano tämän sormuksen hinta", lausui Honain matalalla äänellä.
Juvelikauppias otti sormuksen, katseli sitä joka taholta tarkastavalla silmällä, piti sitä päivää vastaan, koetteli sitä kielellänsä, käänsi sitä monta kertaa ja vakuutti viimein, ettei hän voisi myydä semmoista sormusta vähempään kuin tuhanteen dirhemiin.
"Olkoonpa oikeus teillä kummalla hyvänsä", sanoi Honain Abdallah'lle, "tahdotko luopua tästä sormuksesta, jos saat tuhat dirhemiä?"
"Aivan mieluisasti", vastasi Abdallah.
"Ja sinä, poika, jos päätös kääntyy sinun eduksesi, myytkö sinä tämän sormuksen kahdenkertaiseen hintaan siitä mitä juvelikauppias määräsi?"
"Herrani, minä olen puhunut totta. Minä en voi myydä tätä sormusta, vaikka saisin kalifin palatsin."
"Totuus pääsi kerta voitolle", lausui Honain. "Poika, sormus on sinun; ja sinulle, sinä petturi", kääntyen Abdallah'n puoleen, "sinä valehtelia, varas ja panettelia! sinulle se pieksentö, jonka sinä määräsit tälle viattomalle pojalle. Ibrahim, katso, että hän saa viisisataa. Nuori pilgrimi, sinä et ole enään avuton eikä ilman ystäviä. Seuraa minua palatsiini."
III
Holvitettu huone oli isonlainen ja sievänsuhtainen. Monilukuiset, valkeasta ja viheriästä marmorista veistetyt pylväät kannattivat sen kattoa, joka oli koristettu viheriöillä korkokuvilla ja hopeisilla tähdillä. Kirjavan marmori-permannon keskeltä nousi suihkulähde, jonka vesi lankesi viheriään porfyrisäiliöön, ja tämän suihkulähteen vieressä Honain lepäsi hopeisella vuoteella.
Hän nosti silmänsä maalauksilla varustetusta kirjasta, joka oli kotvan aikaa kiinnittänyt hänen huomiotansa; hän taputti käsiänsä, ja nubialainen orja tuli esiin, joka, laskien käsivartensa ristiin rinnallensa, kumarsi äänetönnä isäntänsä edessä.
"Kuinka meidän hebrealaisen pojan laita on, Almaschar?"
"Isäntä, kuume ei ole palannut. Me annoimme hänelle lääkejuoman; hän nukkui monta tuntia ja on nyt herännyt, heikkona, mutta terveenä."
"Käske hänen nousta ja tulla minun luokseni."
Nubialainen poistui.
"Ei löydy mitään niin ihmeellistä kuin samantunteisuus", puhui kalifin lääkäri miettivällä muodolla itseksensä; "kaikki yhtyy tähän perus-aatteesen, ja minä tunnustan, että tämä oppinut tohtori selittää sitä juurtajaksain ja hyvästi. Todestikin lukenut mies ja sujuva kynä; kuitenkin hän liiaksi uuttaa ainettansa. Hän on turhan tarkka. Havainto opettaa meille enemmän kuin filosofian lauseet. Huimaa nuoruuttani ajattelemalla minä kokosin viisautta. Minä olen nähnyt niin paljon, että olen tauonnut kummastelemasta. Vaikka epäilisimme kuinka paljon tahansa, löytyy sentään jotakin salamyhkäistä, jota ei järkemme saata käsittää. Vaan emmepä kuitenkaan ole siitä kaukana. Minusta tuntuu välisti kuin yksi askel, yksi ainoa askel voisi tuottaa meille valoa. Tuossa sairaamme tulee. Ruusu on kadonnut hänen poskeltansa, ja hänen korkea otsansa on vaalea ja synkkä. Kuitenkin jalo muoto – mietinnön valta-istuin; ja himo asuu tuossa hiukeavassa silmässä. Minä en tiedä mistä syystä, mutta suuresti tämä turvatoin lapsi minua viehättää.
"Jalo vieras, kuinka sinä jaksat?"
"Aivan hyvin, herrani. Minä tulin kiittämään sinua kaikesta sinun hyvyydestäsi. Ainoat kiitokseni ovat sanat, vieläpä liian heikot sanat; vaan kuitenkin orvon siunaus on aarre."
"Sinä olet siis orpo?"
"Minulla ei ole muuta isää kuin isiemme Jumala."
"Ja tämä Jumala on —"
"Israelin Jumala."
"Sen minä arvasin. Hän on semmoinen jumaluus, jota meidän kaikkien täytyy kunnioittaa; jos hän on se suuri Luoja, jota me kaikki tunnustamme."
"Hän on, mitä hän on, ja me olemme, mitä me olemme – kukistunut kansa, mutta yhä uskolliset."
"Uskollisuus on voima."
"Sinun sanasi ovat totuus, ja voima on pääsevä voitolle."
"Sinä ennustat!"
"Moni profeetta on pidetty vähässä arvossa, kunnes tulevaisuus osottaa, että Jumala on häneen vaikuttanut."
"Sinä olet nuori ja toivoa täynnä."
"Niin esi-isänikin oli Elah'n laaksossa. Mutta minä puhun mahomettilaiselle, ja se on turhaa."
"Minä olen lukenut niitä näitä ja voin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat. Mitä minun uskooni tulee, minä uskon totuuteen ja soisin, että kaikki ihmiset tekisivät samoin. Muutoin, salli minun kysyä sen nimeä, joka nyt on huoneeni vieras?"
"He nimittävät minua Davidiksi."
"David, sinulla on sormus, smaragdi, johon on piirretty kummallisia kirjaimia, Hebrealaisia, luulen."
"Tässä se on."
"Kaunis kivi, ja tämä kirjoitus merkitsee —"
"Se on yksinkertainen legenda – 'Eroitetut, mutta yhdistetyt', – veljen rakkauden armas muisto."
"Sinunko veljesi?"
"Minulla ei ollut koskaan veljeä."
"Tämä sormus miellyttää minua oudolla tavalla: sinä epäilet. Hae tyyni palatsini ja valitse se aarre, jota pidät sen vertaisena."
"Jalo herra, tämä kivi on vähän-arvoinen; mutta, jos se olisikin semmoinen, joka sopisi kaunistukseksi kalifin otsalle, se olisi halpa palkinto kaikesta sinun hyvyydestäsi. Tämä sormus on annettu pikemmin talletettavaksi kuin lahjaksi. Kumma kylä, minun on mahdoton antaa se sinulle, vaikka sinun on oikeus käskeä, koska olet pelastanut minun, onnettoman, henkeni; mutta joku vieras suittanee huomenna kohdata minua ja melkein vaatia sitä itselleen, ikäänkuin omaansa."
"Ja
