kiviporttien kautta kuin lumottuun, nukkuvaan linnaan. Entinen säntillisyys, entinen puhtaus, entinen hiljaisuus vallitsi talossa, entiset huonekalut, entiset seinät, entiset äänet, entinen haju ja entiset arat kasvot, hieman vain vanhentuneet. Ruhtinatar Maria oli yhä sama, arka, ruma, vanhentuva neito, pysynyt pelossa ja henkisissä kärsimyksissä, hyödyttä ja ilotta elellyt elämänsä parhaita vuosia. Bourienne oli sama, jokaisesta elämänsä hetkestä iloisesti nauttiva, täynnä mitä eloisimpia itseensä kohdistuvia toiveita, itseensä tyytyväinen ja kiemaileva naikkonen. Hän oli tullut vain entistä varmemmaksi, kuten ruhtinas Andreista näytti. Hänen Sveitsistä tuomansa kotiopettaja Dessaille oli puettu venäläiskuosiseen nuttuun, hän puhua solkkasi venäjää palvelijoiden kanssa, mutta oli yhtä rajotetun älykäs, sivistynyt, siveellinen ja turhantarkka opettaja kuin ennenkin. Vanha ruhtinas oli muuttunut ruumiillisesti vain sen verran, että hänen toisesta suupielestään näkyi tyhjä hampaan sija; henkisesti hän oli sama kuin ennenkin, kuitenkin entistä paljoa äkäisempi ja luulevaisempi sen todellisuutta kohtaan, mikä maailmassa tapahtui. Nikolushka vain oli kasvanut, muuttunut pullakan punaiseksi, saanut tumman kiehkuratukan ja itsensä tietämättä nosteli nauraen ja ilakoiden sievän suunsa ylähuulta samalla tavoin kuin pikku ruhtinatarvainaa. Hän yksin ei ollut totellut tämän lumotun, nukkuvan linnan muuttumattomuuden lakia. Mutta vaikka ulkonaisesti kaikki olikin pysynyt ennallaan, olivat näiden ihmisten sisäiset suhteet muuttuneet siitä pitäen, kun ruhtinas Andrei ei ollut heitä nähnyt. Perheen jäsenet olivat hajonneet kahdeksi leiriksi, vieraiksi ja vihamielisiksi toisilleen ja kokoutuivat nyt yhteen vain hänen läsnäollessaan ja hänen tähtensä poikkesivat tavallisista elämäntavoistaan. Toiseen leiriin kuului vanha ruhtinas, Bourienne ja arkkitehti ja toiseen ruhtinatar Maria, Dessaille, Nikolushka ja kaikki lapsenhoitajat ja imettäjät.
Niin kauan kuin hän viipyi Lisijagorissa, söi kotiväki yhdessä joukossa, mutta kaikki oudoksuivat oloaan ja ruhtinas Andrei tunsi, että hän oli vieras, jota varten tehtiin poikkeus ja että hän rasitti kaikkia läsnäolollaan. Ensimäisenä päivänä päivällistä syödessä oli ruhtinas Andrei melkein vaiti kaikkea tätä tuntiessaan, ja kun vanha ruhtinas huomasi hänen luonnottoman tilansa, murjotti hänkin suu kiinni ja heti päivällisen päätyttyä poistui huoneeseensa. Kun ruhtinas Andrei illansuussa tuli hänen luokseen ja koettaen saada hänet vähän vilkkaammaksi rupesi kertomaan nuoren kreivi Kamenskin sotaretkestä, alkoi vanha ruhtinas äkkiä keskustella ruhtinatar Mariasta, jota hän syytti taikauskosta ja m: lle Bouriennen vieromisesta, joka, kuten hän mainitsi, oli ainoa hänelle totisesti ystävällinen.
Vanha ruhtinas kertoi, että minkä hän sairastaa, se tapahtuu vain ruhtinatar Marian tähden, että tämä kiusaa ja ärsyttää häntä tahallaan ja hemmottelullaan ja tyhmillä puheillaan pilaa pienen ruhtinas Nikolain. Vanha ruhtinas tiesi vallan hyvin, että hän itse rasittaa tytärtään ja että tämän elämä on hyvin raskasta. Mutta hän tiesi myös, että hän ei voinut olla häntä rasittamatta ja että hän sen ansaitsi. "Miks'ei ruhtinas Andrei, joka näkee tämän, puhu minulle mitään sisarestaan?" ajatteli vanha ruhtinas. "Mitä hän arvelleekaan, ettäkö olen ilkiö ja vanha pöllö, syyttä loitonnut tyttärestä ja lähentänyt luokseni ranskattaren? Hän ei ymmärrä, siksi täytyy hänelle selittää ja hänen täytyy kuunnella", ajatteli vanha ruhtinas. Ja hän rupesi selittelemään syitä, joiden tähden hän ei voinut sietää tyttären tolkutonta luonnetta.
– Niin, jos te minulta kysytte, – sanoi ruhtinas Andrei isään katsomatta (ensi kertaa elämässään hän moitti isäänsä), – minua ei haluttanut puhua. Vaan jos te minulta kysytte, niin sanon teille suoraan mielipiteeni kaikesta. Jos teidän ja Mashan välillä on olemassa väärinkäsitystä ja kaunaa, niin en mitenkään voi syyttää häntä, sillä tiedän, kuinka paljon hän teitä rakastaa ja kunnioittaa. Jos te todellakin kysytte minulta, – jatkoi ruhtinas Andrei kiihtyen, sillä viime aikoina hän oli herkkä kiihtymään, – niin sanon teille yhden asian: jos väärinkäsityksiä on olemassa, niin on niihin syynä tuo mitätön nainen, jonka ei pitäisi olla sisaren ystävätär.
Vanhus katsoi alussa tuijottavin silmin poikaansa ja luonnoton hymy paljasti hampaan tyhjän sijan, johon ruhtinas Andrei ei voinut tottua.
– Mikä ystävätär? Häh? Oletpa ollut puheissa! Mitä?
– Isä, en tahtonut olla tuomarina, – sanoi ruhtinas Andrei sapekkaalla ja karkealla äänellä, – mutta te pakotitte minut ja minä sanoin ja aina sanon, että ruhtinatar Maria ei ole syyssä, vaan syyssä olet … syyssä on tuo ranskatar…
– Aa, vai tuomitsit!.. Vai tuomitsit! – sanoi vanhus hiljaa ja, kuten ruhtinas Andreista näytti, hämillään. Mutta sitte hän äkkiä kavahti pystyyn ja kiljasi:
– Ulos, ulos! Jottapa ei varjoasikaan täällä näkyisi!..
Ruhtinas Andrei aikoi heti matkustaa pois, mutta ruhtinatar Maria sai hänet jäämään vielä päiväksi. Tänä päivänä ei ruhtinas Andrei nähnyt isäänsä, joka ei tullut näkyviin eikä laskenut luokseen muita kuin m: lle Bouriennen ja Tihonin ja kyseli useaan kertaan, oliko hänen poikansa lähtenyt. Seuraavana päivänä meni ruhtinas Andrei ennen lähtöään pikku ruhtinas Nikolain puolelle. Terve, äitiinsä kiharatukkainen poika istuutui hänen polvelleen. Ruhtinas Andrei rupesi kertomaan hänelle satua Siniparrasta, mutta kesken kertomusta vaipui mietteisiinsä. Ei ajatellut hän tuota kaunista lasta, kun tämä istui hänen polvellaan, vaan ajatteli itseään. Kauhuissaan etsi hän itsestään katumuksen tunteita, että oli vihottanut isänsä, mutta ei löytänyt eikä hänestä myöskään tuntunut ikävältä, että hän (ensi kertaa elämässään riidassa) eroaa hänestä. Kaikista tärkeintä oli hänestä se, ettei hän löytänyt itsestään sitä entistä hellyyttä poikaa kohtaan, jonka hän toivoi sydämmessään syntyvän hyväillessään ja pitäessään poikaa polvillaan.
– No, kerro vielä, – sanoi tämä.
Ruhtinas Andrei nosti hänet mitään vastaamatta polviltaan ja läksi huoneesta.
Niin pian kuin ruhtinas Andrei oli jättänyt jokapäiväiset askareensa tai oikeastaan astunut entiseen olotilaansa, jossa hän oli silloin, kun hän vielä oli onnellinen, valtasi murhe hänet entisen voimakkaasti ja sen vuoksi hän koetti karkottaa mitä pikemmin mielestään vanhat muistot kiiruimman kaupalla etsien jotain askaretta.
– Olet siis vakavasti päättänyt lähteä, Andrei? – kysyi sisar häneltä.
– Luojan kiitos, että voin lähteä, – sanoi ruhtinas Andrei, – minusta on hyvin ikävää, kun sinä et voi.
– Miksi noin puhut? – virkkoi ruhtinatar Maria. – Miksi noin puhut nyt, kun lähdet kauheaan sotaan ja hän on jo vanha? M: lle Bourienne kertoi, että hän oli kysellyt sinua…
Heti kun hän alkoi puhua tästä, rupesivat hänen huulensa väräjämään ja silmistä tihkui kyyneleitä. Ruhtinas Andrei kääntyi poispäin ja alkoi kävellä huoneessa.
– Ah, Jumalani, Jumalani! – sanoi hän. – Ja kun ajattelee, mikä ja kuka saattaa olla ihmisten onnettomuuden syynä, niin ompa se mitätöntä! – sanoi hän niin vihaisesti, että ruhtinatar Maria säikähti.
Hän käsitti, että kun veli puhui ihmisistä, joita hän tarkotti tuolla mitättömällä, niin ei hän silloin ajatellut ainoastaan m: lle Bouriennea, joka oli saattanut hänet, Marian, onnettomaksi, vaan myöskin sitä henkilöä, joka oli sortanut veljen onnen.
– Andrei, yhtä asiata sulta pyydän, oikein rukoilen, – sanoi ruhtinatar Maria koskettaen hänen kyynärpäätään ja katsoen häneen kyynelistä kimaltelevin silmin.
– Minä ymmärrän sinua (ruhtinatar Maria painoi silmänsä alas). Älä
