keisarinne käskyt täytetään teidän armeijassanne, vaan täällä, – sanoi Davoust, – teidän on tehtävä, niin kuin täällä käsketään.
Ja aivan kuin antaakseen venäläisen kenraalin yhä enemmän tuta sitä, että hän on riippuvainen raa'asta voimasta, lähetti Davoust adjutanttinsa hakemaan päivystäjää.
Balashef veti esille paketin, jossa oli hallitsijan kirje ja pani sen pöydälle, jona oli kahden tynnyrin päälle kaadettu ovi törröttävine saranoineen. Davoust otti kirjeen ja luki osotekirjotuksen.
– Teillä on täysi oikeus osottaa tai olla osottamatta minulle kunnioitusta, – sanoi Balashef. – Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että minulla on kunnia omistaa Hänen Majesteettinsa kenraali-adjutantin arvo.
Davoust katsahti häneen mitään virkkamatta ja nautti vain Balashevin kasvoille kohahtaneesta harmista ja hämmästyksestä.
– Teille osotetaan sitä, mitä teille tulee osottaa, – sanoi hän ja pistettyään kirjeen taskuunsa läksi aitasta.
Hetken kuluttua tuli marsalkan adjutantti herra de Castre ja saattoi Balashevin häntä vasten varattuun huoneeseen.
Balashef söi samana päivänä päivällistä marsalkan kanssa aitassa samaisella ovipöydällä.
Seuraavana päivänä oli Davoust aikaiseen valveilla. Hän kutsutti Balashevin luokseen ja ilmotti jyrkästi, että hän pyytää häntä pysymään täällä, liikkumaan tavarakuormien mukana, jos hän saa siihen käskyn ja olemaan puhelematta kenenkään muun paitsi herra de Castren kanssa.
Neljä päivää kestäneen yksinäisyyden, ikävän ja vallanalaisuutensa ja mitättömyytensä tuntemisen jälkeen, joka painoi häntä sitäkin kovemmin, kun hän äsken oli ollut keskellä vallan mahtavuutta, muutamien matkojen jälkeen marsalkan tavaroiden mukana ranskalaisten joukkojen kanssa, jotka olivat vallanneet koko seudun, tuotiin Balashef Vilnaan, joka nyt oli ranskalaisten vallassa, samalle portille, jonka kautta hän neljä päivää sitte oli lähtenyt matkalleen.
Seuraavana päivänä saapui Balashevin luo keisarillinen kamariherra monsieur de Turenne ja ilmaisi hänelle, että keisari Napoleon suvaitsee ottaa hänet puheilleen.
Neljä päivää sitte oli sen talon luona, jonne Balashef nyt vietiin, seisonut Preobrashenskin rykmentin vartiosotilaita. Nyt seisoi siinä kaksi ranskalaista krenatöriä rinnan kohdalta avoimissa, sinisissä puvuissa ja pitkäkarvaiset lakit päässä, saattoparvi husareja ja ulaneja sekä loistava seurue adjutantteja, paashia ja kenraaleja, jotka odottivat Napoleonin ilmestymistä rappujen edessä seisovan ratsun ja hänen mamelukkinsa Rustanin ympärillä. Napoleon otti Balashevin vastaan samassa talossa Vilnassa, josta Aleksanteri oli hänet lähettänyt.
VI
Vaikka Balashef olikin tottunut hovin juhlallisuuteen, hämmästytti häntä Napoleonin hovin loisto ja uhkeus.
Kreivi Turenne vei hänet suureen vastaanottohuoneeseen, jossa oli odottamassa paljo kenraaleja, kamariherroja ja puolalaisia ylimyksiä, joita Balashef oli nähnyt useita Aleksanterin hovissa. Duroc sanoi, että keisari Napoleon ottaa vastaan venäläisen kenraalin ennen ratsastusmatkaansa.
Muutaman hetken odotuksen perästä saapui suureen vastaanottohuoneeseen päivystävä kamariherra, joka kohteliaasti kumarrettuaan Balasheville pyysi tätä tulemaan jälestään.
Balashef astui pieneen odotushuoneeseen, josta yksi ovi vei kabinettiin, siihen samaan kabinettiin, josta Venäjän keisari oli hänet lähettänyt. Parisen minuuttia odotti Balashef. Oven takaa kuului rivakoita askelia. Kummatkin ovipuolet avautuivat yhdellä vilahduksella, kaikki hiljeni, sitte kaikui kabinetista toisien, lujien ja päättävien askelten ääntä: se oli Napoleon.
Hän oli vast'ikään päättänyt pukeutumisensa ratsastusmatkaa varten. Hänellä oli sininen puku, auki valkeiden liivien kohdalta, jotka verhosivat pyöreätä vatsaa, valkeat säämyskähousut kiinteinä lyhyiden jalkojen lihavissa reisissä ja ratsusaappaat jalassa. Lyhyt tukka oli nähtävästi äsken kammattu, mutta yksi hiuskiemura oli laskeutunut alas keskelle leveää otsaa. Hänen valkea, paksu niskansa erosi räikeästi nutun mustasta kauluksesta; hän tuoksui odekolonille. Nuorehkoilla, täyteläisillä kasvoilla, joista leuka jykevänä pisti ulos, kuvastui armollinen, majesteetillinen keisarin tervehdys.
Hän astui nopeasti joka askeleella hieman hytkyen ja pää jonkunverran takakenossa. Koko hänen lihottuneella, lyhyellä vartalollaan leveine, paksuine harteineen ja väkisin eteenpäin painuneine vatsoineen ja rintoineen oli se komea, arvokas muoto, jonka saavuttavat hienoissa oloissa asuvat neljänkymmenen vuotiset ihmiset. Sitä paitsi huomasi, että hän oli tänään mitä parhaimmalla tuulella. Balashevin syvään, kunnioittavaan kumarrukseen hän nyökäytti päätään ja astuttuaan hänen luokseen alkoi heti puhelun, kuten henkilö, jolle jokainen tuokio ajastaan on kallis ja joka ei ryhdy valmistelemaan puhettaan, vaan joka on varma siitä, että hän aina sanoo hyvin ja sen, mikä on sanottava.
– Hyvää päivää, kenraali! – sanoi hän. – Sain keisari Aleksanterin kirjeen, jonka te toitte ja minulla on suuri ilo nähdä teidät. – Hän katsahti Balashevin kasvoihin suurilla silmillään, vaan samassa alkoi katsoa hänen ohitsensa.
Huomasi heti, ettei häntä Balashevin persoona huvittanut vähän vähää. Näki, että vain se, mikä liikkui hänen sisässään, oli hänelle kaikki kaikessa. Kaikella sillä, mikä oli ulkopuolella häntä, ei ollut häneen nähden mitään merkitystä, sillä kaikki maailmassa, kuten hänestä tuntui, riippui yksistään hänen tahdostaan.
– En halua enkä ole halunnut sotaa, – sanoi hän, – mutta minut on siihen pakotettu. Olen nytkin (hän lausui tämän sanan painavasti) valmis ottamaan vastaan kaikki selitykset, jotka te voitte minulle antaa.
Ja hän alkoi selvästi ja lyhyesti esittää syitä tyytymättömyyteensä Venäjän hallitusta kohtaan. Siitä maltillisen tyynestä sävystä, jolla Ranskan keisari puhui, päätti Balashef varmasti, että hän halusi rauhaa ja aikoi ryhtyä keskusteluihin.
– Sire! L'Empereur, mon maître22 – alkoi Balashef ammoin opitun puheensa, kun Napoleon puheensa lopetettuaan katsahti kysyvästi venäläiseen lähettilääseen. Mutta keisarin silmien häneen kohdistama katse vei hänet hämilleen. Oli kuin olisi Napoleon sanonut Balashevin pukua ja miekkaa silmäillen ja tuskin huomattava hymy huulien pielissä; "olette hämillänne – laittakaa itsenne kuntoon".
Balashef laittoi ja alkoi puhua. Hän sanoi, ettei keisari Aleksanteri pitänyt riittävänä syynä sotaan sitä, että Kurakin oli vaatinut takasin valtakirjansa, että Kurakin oli menetellyt niin omasta mielijohteestaan ja hallitsijan suostumuksetta, ettei keisari Aleksanteri halunnut sotaa ja ettei Englannin kanssa ollut minkäänlaista yhteyttä.
– Ei vielä, – huomautti Napoleon väliin ja aivan kuin peläten antautuvansa tunteensa valtaan hän rypisti kasvojaan ja hieman nyökäytti päätään merkiksi siitä, että Balashef saa jatkaa.
Puhuttuaan kaiken sen, mikä hänen oli käsketty puhumaan, sanoi Balashef, että keisari Aleksanteri toivoi rauhaa, mutta ei ryhdy keskusteluihin muuten kuin sillä ehdolla, että… Tässä Balashef hämmentyi: hänelle muistuivat mieleen ne sanat, joita keisari Aleksanteri ei ollut kirjottanut kirjeeseen, vaan jotka hän oli käskenyt ehdottomasti panna Saltykovin reskriptiin ja jotka hän oli käskenyt Balashevin kertomaan Napoleonille. Balashef muisti nämä sanat: "niin kauan kuin ei ainoatakaan aseellista vihollista ole Venäjän maalla", mutta jokin sekava
Teidän Majesteettinne! Keisari, herrani…
