useita kertoja silmänsä alas ja tahtomattaan katsoi Napoleonin vasemman jalan pohkeen väräjämistä, joka kiihtyi sitä mukaa, kuin hän korotti ääntään.
– Minä haluan rauhaa yhtä paljon kuin keisari Aleksanteri, – alkoi hän. – Enkö ole kahdeksantoista kuukauden aikana tehnyt kaikkea, saadakseni sen aikaan? Kahdeksantoista kuukautta olen odotellut selityksiä. Mutta mitä minulta vaaditaan keskustelujen alkamiseksi? – sanoi hän kulmiaan rypistäen ja tehden pienellä, valkealla, lihavalla kädellään kiivaan kysyvän liikkeen.
– Joukkojen siirtymistä Niemenin taa, hallitsija, – sanoi Balashef.
– Niemenin taa? – toisti Napoleon. – Nyt te siis tahdotte, että peräydyttäisiin Niemenin taa – ainoastaanko Niemenin taa? – toisti Napoleon katsahtaen suoraan Balashevin silmiin.
Balashef kumarsi kunnioittavasti.
– Sen sijaan, että neljä kuukautta sitte oli vaadittu peräytymistä Pommerista, vaaditaan nyt peräytymistä vain Niemenin taa. – Napoleon pyörähti nopeasti ja alkoi kävellä pitkin huonetta.
– Te sanotte, että minua vaaditaan peräytymään Niemenin taa, jotta keskustelut voitaisiin alkaa. Mutta minua vaadittiin samalla tavalla kaksi kuukautta sitte peräytymään Oderin ja Veikselin taa ja siitä huolimatta te suostutte keskusteluihin.
Hän kulki ääneti yhdestä huoneen nurkasta toiseen ja pysähtyi sitte uudelleen Balashevin eteen. Balashef huomasi, että Napoleonin vasen jalka vapisi entistä kiihkeämmin ja kasvot aivan kuin kivettyivät ankarassa muodossaan. Vasemman pohkeensa värisemisen Napoleon tiesi. "La vibration de mon mollet gauche est un grand signe chez moi",23 kertoi hän sittemmin.
– Semmoisia ehdotuksia, kuin puhdistaa Oderin ja Veikselin seudut, voi tehdä Badenin prinssille, vaan ei minulle, – sanoi Napoleon melkein huutamalla aivan odottamatta itselleenkin. – Antakaa te minulle vaikka Pietari ja Moskova, en noihin ehtoihin suostuisi. Te sanotte, että minä aloin tämän sodan! Vaan kuka ensimäisenä saapui armeijaan? Keisari Aleksanteri, vaan en minä. Ja te ehdotatte minulle keskusteluja, silloin kun minä olen kuluttanut miljoonia, kun te olette liitossa Englannin kanssa ja kun teidän asemanne on huono. Te esitätte minulle keskusteluja! Mikä on teidän liittonne tarkotus Englannin kanssa? Mitä se on teille antanut? – puhui hän nopeasti ja nähtävästi ohjaten puheensa siten, että vain saisi todistaa oman oikeutensa ja oman voimansa ja toiselta puolen Aleksanterin oikeudettomuuden ja erehdykset eikä ollenkaan haluten lausua mitään rauhan solmimisesta tai pohtia sen mahdollisuutta.
Hän oli alkanut puheensa nähtävästi siinä tarkotuksessa, että osottaisi asemansa edullisuuden ja että hän siitä huolimatta hyväksyy keskustelujen alkamisen. Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä vähemmin hän kykeni hallitsemaan puhettaan.
Nyt tarkotti hänen puheensa nähtävästi kokonaan sitä, että vain olisi voinut kohottaa itseään ja loukata Aleksanteria eli tehdä juuri se, mitä hän vastaanoton alussa oli kaikista vähimmin tahtonut.
– Kerrotaan, että te olette tehneet rauhan Turkin kanssa?
Balashef nyökäytti päätään myöntävästi.
– Rauha on tehty… – alkoi hän.
Mutta Napoleon ei antanut hänen puhua. Näytti, että yksistään hän itse tarvitsi puhua ja hän jatkoi sillä kaunopuheisuudella ja avoimella ärtyisyydellä, johon hemmotellut ihmiset ovat taipuvaisia.
– Tiedän kyllä, että olette tehneet rauhan Turkin kanssa, mutta ette ole saaneet Moldauta ettekä Valakiaa. Vaan minä olisin antanut teidän hallitsijallenne nuo maakunnat, kuten annoin hänelle Suomenkin. Niin, – jatkoi hän, – minä lupasin ja olisin antanutkin keisari Aleksanterille Moldaun ja Valakian, mutta nyt hän ei tule omistamaan noita mainioita maakuntia. Hän olisi kuitenkin voinut yhdistää ne omaan valtakuntaansa ja yhtenä hallituskautena hän olisi laventanut Venäjän Pohjan lahden periltä aina Tonavan suulle saakka. Katarina Suuri ei olisi saattanut tehdä enempää, – puhui Napoleon tulistumistaan tulistuen, kävellen huoneessa edestakasin ja toistaen Balasheville melkein samat sanat, jotka hän oli Tilsitissä lausunut itselleen Aleksanterille. – Tout cela il l'aurait dû à mon amitié. Ah! quel beau règne, quel beau règne!24 – toisti hän moneen kertaan, pysähtyi, otti taskustaan kultaisen nuuskarasian ja veti siitä ahneesti nenäänsä.
– Quel beau règne aurait pu être celui de l'empereur Alexandre!25
Hän loi surkuttelevan katseen Balasheviin, ja kun Balashef oli huomauttamaisillaan jotain, keskeytti hän tämän taas nopeasti.
– Mitä sellaista hän on voinut haluta tai etsiä, jota hän ei olisi löytänyt minun ystävyydessäni?.. – sanoi hän olkapäitään epätietoisesti kohauttaen. – Ei mitään, mutta hän on katsonut parhaaksi ympäröidä itsensä minun vihollisillani – ja keillä? – jatkoi Napoleon. – Hän on kutsunut luokseen Steinit, Armfeltit, Bennigsenit, Wïntzingerodet. Stein on isänmaastaan karkotettu kavaltaja; Armfelt on irstailija ja juonittelija; Wintzingerode Ranskan karannut alamainen; Bennigsen jonkun verran sotaisempi mies kuin kaikki muut, mutta siitä huolimatta kyvytön, joka ei osannut tehdä mitään vuonna 1807 ja jonka pitäisi herättää Aleksanterissa pelottavia muistoja… Otaksutaan, että he olisivat kykeneviä, silloin voisi heitä käyttää, – jatkoi Napoleon hädin tuskin ehtien pukea sanoiksi tulvimalla tulvivia mietteitään, joista hän näki oikeutensa ja voimansa (joka hänen käsityksensä kannalta oli sama asia) – mutta he eivät ole sitäkään: he eivät kelpaa sotaan eivätkä rauhaan! Barclayn sanotaan olevan heistä toimeliaimman, mutta sitä minä en myönnä päättäen hänen ensimäisistä liikkeistään. Mutta mitä ne tekevät, mitä tekevät kaikki nuo hovilaiset? Pfuel esittelee, Armfelt riitelee, Bennigsen tarkastaa, vaan Barclay, jonka pitäisi toimia, ei tiedä, mistä uskaltaisi alottaa. Vaan aika kuluu eikä tuota mitään hyötyä. Ainoastaan Bagration on sotilas. Hän on tosin typerä, mutta hänellä on kokemusta, silmämäärä ja päättäväisyyttä… Ja mitä osaa näyttelee sitte teidän nuori hallitsijanne tuossa viheliäisessä joukossa? He kietovat hänet häpeällisiin selkkauksiin ja ajavat hänen niskoilleen edesvastuun kaikesta, mitä on tapahtunut. Un souverain ne doit être à l'armée que quand il est général,26 – sanoi hän nähtävästi kohdistaen nämä sanat kuin taisteluvaatimuksena suoraan päin hallitsijan kasvoja. Napoleon tiesi, että keisari Aleksanteri halusi olla sotapäällikkönä.
– Nyt on jo kulunut viikkokausi siitä, kun alkoi sota, ettekä te ole kyenneet puolustamaan Vilnaa. Te olette eristetyt kahteen osaan ja karkotetut Puolan maakunnista. Teidän armeijanne napisee.
– Päinvastoin, Teidän Majesteettinne, – sanoi Balashef tuskin ehtien muistaa kaikkea sitä, mitä hänelle sanottiin ja vaivoin jaksaen seurata tuota sanojen ilotulitusta, – sotaväki palaa halusta…
– Minä tiedän kaikki, – keskeytti Napoleon, – minä tiedän kaikki ja tiedän teidän pataljoonienne lukumäärän yhtä varmasti kuin omienikin. Teillä ei ole sotaväkeä 200 tuhatta, vaan minulla on kolme vertaa enemmän. Annan teille kunniasanan, – sanoi Napoleon unohtaen, ettei hänen kunniasanallaan voinut olla mitään merkitystä, – annan teille ma parole d'honneur que j'ai cinq cent trente hommes de ce coté de la Vistule.27 Turkkilaisista ei teille ole apua: he eivät kelpaa mihinkään ja sen he ovat osottaneet solmimalla rauhan teidän kanssanne. Ruotsalaiset taas – heidän
Vasemman pohkeeni väriseminen on minulla suuri merkki.
Kaikesta tästä olisi hän saanut kiittää minun ystävyyttäni. Oo, miten mainio olisi hallituskausi ollut!
Miten mainio olisi voinut olla Aleksanterin hallituskausi!
Hallitsijan on oltava armeijassa vain siinä tapauksessa, että hän on sotapäällikkö.
Kunniasanan, että minulla on Veikselin tällä puolen 530 tuhatta miestä.
