vakuuttavasti, "ei minulla ainakaan vielä ole mitään syytä pelätä Vierusta."
Nyt avasi hän taas vihkon ja koetti kiinnittää siihen ajatuksiaan päästen pari lausetta eteenpäin.
… Mutta jos hän kuolisi? pistäysi väliin ajatus. – "Mutta miksi hän kuolisi? Minä vain turhaan itseäni peloittelen. Hän on terve mies, paljon terveempi kuin minä… Minun … laitani, kuinkahan se oikein lieneekään? Jos se sittenkin olisi rintatauti, kun eivät henkivakuutukseenkaan ottaneet? Henkivakuutus on pelkkä afääri, eikä siinä varmaankaan turhanpäiten hakijoita hylätä." Hän koetteli rintaansa. Se ei nyt tuntunut kipeältä. Mutta öillä hän toisinaan oli herätessään ollut hirveästi hiessä. Sellaista oli sanottu keuhkotaudin merkiksi. Hän otaksui myös tulleensa kummallisen heikkohermoiseksi: pieninkin vastenmielisyys sai pois tolilta. Ehkäpä tähän tämänpäiväiseenkin on alkusyy heikkohermoisuudessa?
Kysymyksen kertasi Laivurinen ääneen jupisten. Mielessä tuntui, että jos vain tämän voisi luotettavasti todistaa, niin hänellä ei nyt olisikaan mitään hätää "enempää kuin ennenkään;" sairas mielikuvitus vain näkee asiat vastenmielisemmässä valossa. Tämä rupesi mielessä vähitellen kehittymään vakaumukseksi. Viime aikoina luuli usein tavanneensa luonteessaan samansuuntaisia vivahduksia. Useita sattumia ja tapauksia muistui mieleen.
"Siitä, ihan siitä tämä johtui, heikkohermoisuudesta … sairaalloisista mielijohteista", äänteli hän.
Helpotti, melkeinpä siinä tuntui olevan täydellinen pelastus. Heikkohermoisuus ja sairaalloisuus olivat vain olevinaan pikkuasioita, helposti autettavia… Hyvä, että nyt tietää syyn kaikkiin hassuihin mielijohteihin! Tietää niitä karttaa, poistaa… Miksei sitä osaisi? Kun jo edeltäkäsin tietää, että kaikki johtuu vain heikkohermoisuudesta!.. Tuntui hyvin rauhoittavalta vastaisen varalle, kun voi ajatella tuollaisen tuskan syyt vain teennäisiksi, s.o., että tuskain syytä todellisuudessa ei ole olemassakaan, kaikki on ihan niinkuin ennenkin … sairaalloisia mielijohteita vain!..
Tultuaan tuosta melkein vakuutetuksi saattoi hän levollisesti kääntyä ajattelemaan, minkälaiseksi oikeastaan heikkohermoisuus ja kivulloisuus olivat viime aikoina hänet tehneet.
Pääasiallisin juonne siinä oli, että hän huomasi tulleensa kummallisen kärtyisäksi. Tuo seikka itseäänkin monesti rasitti: se johti hullutuksiin ja kiukuttelemisiin, joita jälkeenpäin sai hävetä ja katua.
Valistusharrastukset olivat häntä ennen erinomaisesti innostaneet, jopa siihen määrään, että hän itseään melkein liikanaisesti rasitti puuhaillessaan niiden hyväksi. Mutta se kaikki oli ollut vain elämää; toisinaan saattoi pitää puuhien tuottamaa nautintoa, hyvää omaatuntoa, vieläpä mainettakin jonkinmoisena omaisuutena.
Nyt, tänä keväänä, oli yhtäkkiä alkanut olla toisin: melkein kaikki puuhat ja toimet kyllästyttivät ja jo pelkkä ajatuskin, että olisi ryhdyttävä tosi-innolla työskentelemään jonkin aatteellisen asian hyväksi, väsytti. Toisinaan hän kuvitteli ja otaksui olevansa hyvinkin sairas ja pelkäsi kuolevansa. Silloin aina kohta johtui kysymään itseltään, mistä se kuolema nyt siinä paikassa tulisi? Ja miksi se juuri hänet veisi, hänet … hänet? Kun oikein ajattelemaan rupesi, ei se tuntunut mahdolliselta. Mahdotontahan se on… Eikä tämä nyt vielä mitään sellaista kipua liene? Paljonhan on muitakin ihmisiä, jotka sairastelevat silloin tällöin, koko elämänikänsä, eivätkä kuole nuorina, eivät keski-ikäisinäkään. – Nyt häntä kuoleman ajatus vapisutti oudosti. "Mutta jospa minulle sattuisi piankin kuolema tulemaan, ennenkuin ehdin raha-asiani järjestää?.. Kuinkahan Herran nimessä?.. Ne olisivat kerrassaan huonolla kannalla." Häntä painoi raskaasti ja kauan. Vihdoin, ikäänkuin väkisin asiasta irtautuakseen hän huudahti:
"Minä järjestän ne toiselle kannalle!.. Ihan heti, kun vain tässä ehdin ja alkuun pääsen." Loppu tuli vastahakoisesti, puoliväkisin.
Jo ennen oli Laivurinen vähitellen ruvennut kaihtamaan saamamiehiään. Häntä rasitti ja kiusasi se palvelevaisuuden-pakko, johon otaksui olevansa velvoitettu alistumaan heidän suhteensa. Tänään hän sen havaitsi muuttuneen inhoksi, vihaksi. Hän huomasi syvästi vihaavansa erittäinkin yhtä saamamiehistään, talokas Vaittista. Viha pystytti uudelleen tänään jo jotenkin epävarmana luhistelevan toivon. Vimmassaan, joka oli osittain silmitöntä, ei hän niin tarkoin perustellut, miten saisi kaikki käymään niinkuin ajatteli. Pois vaan sellaisesta alamaisuudesta! Laina täytyy hankkia muualta, toisenlaisilta ihmisiltä … suorittaa pois sellaiselle ja näyttää, että hän voi raha-asioissakin tehdä vapaan miehen tekoja. Hänellä kyllä olisi luottoa. – "Jos ei minulla, niin ei sitten kenelläkään!" – ei tarvitsisi oljennella kaikenlaisten myyräin orjana, kuin mikä ikään!..
Yhtäkkiä heränneestä omanarvontunnosta kohoili rinta voimakkaasti. Kiihoittuneena aikoi hän taas ruveta esitelmäänsä lukemaan, muodostellen jo ajatuksissaan uusia käänteitä erityisiin kohtiin: pitää antaa niille rikkaille aika löylytys, mokomille aineenorjille, ihmisetanoille!..
Mutta samassa hän kiintyi katselemaan viereisellä maantiellä muuatta satunnaista tapausta.
III
Joukko matkustavaisia pidättyi hevosiansa juottamaan naapuritalon kaivolle. Olikin nyt lämmintä ilmassa! Tie tomusi, tukki suut, silmät ja korvat. Heinäkuu oli käsissä ja kuumia poutailmoja jo ollut pitemmän aikaa. Mitäpä siinä teki matkustaja muuta kuin pidättyä joka kaivolle mikä likelle sattui, juomaan itse ja juottamaan hevosiansa. —
"Älä aja, Mikko! Hoi! Älä aja, pidätä… Annetaan vettä hevosille!" huusi joku peräjoukosta etumaiselle.
Mikko oli juovuksissa, huojui ja hoippui kuin mikä; vielä päälliseksi näytti puoleksi nukkuvan. Useat muutkin ajajat nukkuivat, mikä makasi rattailla selkiselällään, pää alaspäin, mikä missäkin asennossa virui ja rötkötti. Yksi ja toinen heräsi huutamaan, mitä oli milläkin sanottavaa, useimmiten joutavaa, vieläpä sikamaistakin. Kielet sammalsivat, silmät olivat oudosti muljollaan viinasta ja unesta.
Mutta Miska ei seisahtunut vaikka haukuttiin ja nimiteltiin monella nimellä, eteenpäin vain ajoi ja haukkui vastaan. Mutta se, joka ajoi Miskan perässä, suisti kaivopihalle, ja toiset menivät perästä. Miskankin täytyi palata, kun ei yksin viitsinyt mennä. Palatessaan hän kiroili ja pauhasi, ikäänkuin olisi mikäkin mies ollut. Eräs vanhemmanpuolen mies – isännäksi kuuluivat toiset sanovan – oli hyvästi juovuksissa hänkin, istui hirrenpätkällä, kun nuoremmat juottelivat hevosia, jaksatti toisille jotain vanhaa, nuoruudenaikaista tappelujuttua. Juttu oli olevinaan hauska ja kummallinen. Äijä kertoi, miten hän eräänäkin yönä tappeli. Oli ollut jo makuulla tytön vieressä, kun tuli kaksi muuta – nimetkin mainitsi. Ne tulivat tervatampein ja pannunvarsin ja rupesivat niillä paukuttelemaan tuoliin ja pöytään ja häntä pois ajamaan. "Mutta karhu nousi sängystä", hän kertoi. (Toiset, erittäinkin pojat, kuuntelivat ihastellen, jännityksellä.) Ja sitten kun "karhu" oli noussut sängystä, ampunut kaksipiippuisella ja vetänyt vielä lasketun kuusituumaisen, niin – olivatpa lähteneet. Hätä oli tullut käpälän alle.
"Saakeli, no löittekö te?"
"No, etkö sinä nyt, sen tohlo, kuule, kun juuri kerron, että halkaisin käsivarren!"
Toiset nauroivat. "Se on kuuro tuo poika."
"Mutta Maija, missä Maija on? Nukkuuko se kärryssä, vai?" rupesi joku kyselemään. Yleinen, huomio kääntyi siihen. Mentiin katsomaan ja löydettiin Maija makaamassa kärrynlavalla, lautahäkin pohjassa.
"Nouse ylös, Maija!" kiljuivat miehet ympärillä ja kävivät käsin retuuttelemaan vaatteista ja mistä mikin.
