"miksi niin?"
Laivurinen ilostui.
"Minä vain luulin", sanoi hän, "kun tulin ulkoa, niin olin kuulevinani kyökistä jotain sellaista."
Tuli selville, että kyökissä oli puhuttu jostain emännästä, joka oli sekautunut omituiseen parjausjuttuun, josta uhkasi tulla oikeudenkäynti.
Laivurinen meni iloisena syömään leperrellen heränneen Lyylin kanssa. Nuoremmat lapset Otto ja Lempi nukkuivat jo. Ennenkuin isä rupesi syömään, kävi hän lasten vuoteen luona. Herättänytkin hän olisi ne, mutta äiti pelkäsi, että he alkavat itkeä ja parkua. Täytyi jättää se ja ainoastaan kuvitella mielessään, miten hän nyt ryskyttäisi ja leikkisi heidän kanssaan, jos he olisivat valveilla.
Ruvettiin syömään.
Laivurinen kertoi pöydässä, että henkivakuutusyhtiöltä oli nyt tullut kieltävä vastaus hänen vakuutushakemukseensa.
"Todellako?" huudahti rouva, ilmeisesti pelästyneenä.
"Todella, tietysti. Mutta en minä siitä nyt sentään niin suuria välitäkään." Mutta rouvan näkyvä mielenliikutus sai Laivurisen kärsimättömälle tuulelle.
"Mitähän niitä joutavia puuhaakaan", virkahti muori, ahkerasti lipitellessään puuroa suuhunsa, "menoja on muutenkin."
"Sinun tautisi on sitten varmaankin jo hyvin arveluttavalla kannalla", jatkoi rouva katsellen kiinteästi miestään.
"Hm, luultavasti", äänsi Laivurinen.
"Miksi ei mennä Rannaston Tiinan pariin, että se keittäisi lääkettä. Kyllä tauti menisi. Mutta kun ollaan niin kovin, ettei", paneskeli muori.
"Mitä ollaan?" kysyi Laivurinen hymyillen.
"Herrasia."
"Älkää, äiti, eihän tässä nyt tarvitse ruveta riitaa haastamaan", pyysi
Laivurinen.
"Riitaa! – sys siunatkoon, vai riitaa! Kun koetan teille hyvää opettaa ja neuvoa, niin se on riitaa", rupesi muori. Hän lopetti pian syömisensä ja meni muristen pois. Rouva oli pysynyt koko ajan sanakiistasta erossa; se teki Laivuriselle hyvää. Muorin mentyä he kumpainenkin hymähtivät, ja Laivurinen otti iloisemman katseen.
"Mutta kyllä sinun, hyvä ystävä, täytyy taas ensi tilassa käydä lääkärin luona ja antaa tutkia itsesi, onko se aina pahenemassa."
"Ei se pahentunut ole, enkä minä lääkärin luo mene, ennenkuin olen edes ne lääkkeet käyttänyt, mitä minulla nyt on."
"Tunnetko sen sitten varmaan?"
Laivurista liikutti vaimon omituisen vieno ja hellä katse sekä ääni.
"Ei nyt vielä sentään tiedä sitä surra", virkahti hän.
"Mitä sitä?"
"Niin, kuolemaa pelätä."
Vaimo alkoi itkeä,
"Minua vaan peloittaa", hän sanoi, "että tautisi on jo pahalla jälellä, kun ei henkivakuutustasikaan hyväksytty. Tauti kumminkin lienee syynä ollut. Ja silloin kun tarkastettiin, et vielä itse tietänytkään kivustasi paljon mitään."
"Toivotaan sentään; jos nyt jo itkemään ruvetaan, niin kuolemme itkuun", päätti Laivurinen ja nousi pöydästä. Samassa herahti nauramaan.
"Katso!" sanoi hän ja osoitti Lyyliä, joka oli nukahtanut tuoliin, missä oli lautaseltaan puuroa syönyt.
Molemmat nauroivat. Lapsen pää oli suloisesti valahtanut rinnalle. Äiti meni korjaamaan vuoteelle ja Laivurinen pistäysi omaan huoneeseensa.
Hän oli juuri aikeissa istua, mutta samassa tuntui kuin jokin aate olisi päässä kypsynyt varmaksi päätökseksi, ja hän virkahti:
"Jaa, niinpä teenkin ja heti. Kello on vasta 8… Sen minä totisesti teen." Hän pisti päällysnutun yllensä ja huusi Liinalle, että aikoi käydä Airaksisessa. Rouva tuli kummastelemaan, kun näin myöhään. Mutta sitä ei Laivurinen ehtinyt paljon kuunnella.
"Ei Airaksinen sitä kiellä, on hän siksi ystäväni", jupisi hän ulkona mennessään. "Hänen täytyy taata minulle sellainen laina… Sellainen vain, että saan maksaa Vaittiselle… Minun täytyy päästä hänestä erilleni ehdolla mil-lä hy-vän-sä!"
"Ja rauhaa perheeseeni, rauhaa minä tahdon! Ostan mökin tuolle äitivanhalle ja elätän siellä. Maksoi mitä maksoi! Mutta rauhaa minä tahdon, ennen kaikkea Liinalle."
"Ja sitäkin pelkään, että jos sellaista kauemmin kestää niin… Sillä kyllä minä varmaankin rakastan vielä sitä muorirukkaa, niin oikullinen kuin hän onkin.
"Ja leimaus sentään! Jospa kerran pääsisi vapaaksi siitä ajatuksesta, että mulla on Vaittiselle velkaa."
Kuin tuulessa riensi hän kylän läpi. Airaksisen puoti oli vielä auki ja kauppa käynnissä. Astuessa puotiin hervaisi häntä oudosti ja syntyi yhtäkkiä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hän astui kuitenkin sisään. Heti osoitti puotimies kamariin menemään ja kehui, että kauppias on siellä. Hän oli oudosti hämillään; vaivasi ajatus, että nuo ihmiset jok'ikinen lukevat hänen ajatuksensa ja katselevat surkutellen. —
"Oo! Mutta mikä erinomainen miehen nyt sai matkaan? Painahan puuta, velikulta." Sillä tavoin otti Airaksinen vastaan. Laivurinen säpsähti. Ajatteleekohan se sitä viittä sataa markkaa, josta on takuussa? leimahti Laivurisen mielessä heti kysymys. Vai on tämä erinomaista, ajatteli hän kohta … Erinomaista… Vai näyttää tuloni erinomaiselta ja harvinaiselta? Hm… Tärkeitä asioita, ajattelet. Eipähän niinkään tärkeitä, et saa tietää vaikka…
"Mitä kummaa siinä sitten?" ehti hän vihdoin kysyä, joka hermo valmiina tarkkaamaan, sanoisiko Airaksinen jotain, mistä kävisi päättäminen, että hän aavistaa.
"No perhana, istuhan. Eihän sinua saa enää nähdä kuin rahan edestä."
Laivurinen sävähti punaiseksi kuin veri ja teki turhan nauramisyrityksen.
"Rahan edestä?" äänsi hän, enemmän matkien, kun ei ollut muutakaan sanottavaa.
"No, no älähän suutu sentään. Kaikissa tapauksissa: alatko virkistyä?"
"Enpähän tiedä. Mutta en minä joudakaan istua. Tahdoin ostaa vain yhden kirjan paperia. Tuletko antamaan vai?"
"Mutta istuhan…"
"En. Tulen toiste, kun on aikaa."
"Tuota … no voi hiisi, kun miehellä on hätää", luki Airaksinen, kun meni toisen perässä puotiin.
"Sinä se tienaat rahoja vain yöt päivät", virkahti Laivurinen puodissa, ja suu oli naurussa.
"Valehteletpahan! Sinäpä niin teet. Sun palkkas juoksee yhtämittaa kuin syntivelka." Airaksinen nauroi, ja muut puodissa olijat yhtyivät. Laivurinen säpsähti, teki pari turhaa koetta nauraaksensa. Sen perästä hän sanoi hyvästi ja meni.
"Syntivelka", matki hän, kun pääsi tielle.
"Ei,
