perhana, kuin olis' sulhanen vieressä."
Häkin laidan yli kohosi hitaasti pää; pörröinen tukka oli pitkä, kauniin keltainen, oikea pellavatukka.
"Joo … jo nousee."
"Hä-äh?" veti Maija pitkään ja veltosti. Kovasti ponnistaen kohosi hän seisomaan, katseli älyttömästi ympärilleen ja sopersi muutamia sekavia sanoja.
"Oo … se on jo kuin kukko, riski ja selvä!" huusi isäntä turvaten itseään häkin laitaa vasten.
"Riski ja selvä … riski ja selvä … hek, hek, hek…"
Maija puri hammasta, väänsi päätä ja painui uudelleen alas.
"Aivanko se nyt makaamalla … makaamalla kuittaa kaupunkireisun. Älä hiidessä … tule alas Maija, hevostasi juottamaan … pitää juottaa hevosia ja – kuuletkos, – saat itsekin ryypyn!"
Muuan oli kaahinut pyörälle seisomaan, otti Maijaa käsivarresta ja kehoitti nousemaan. Toinen saapui apuun toiselta puolen. Isäntä nauroi ja kehoitti nostamaan alas, ryyppyä ottamaan. Toiset tekivät käskyn mukaan, nostivat tytön pois kärryistä. Siitä syntyi suuri ilo, erinomainen naurun aihe: tyttö ei tahtonut kyetä seisomaan, vaikka häkin laidasta kiinni piteli.
Hän oli noin kahdeksantoista vuoden ikäinen, sievänlainen tyttö. Vaatteetkin oli pukenut yllensä koreat: hänellä oli uudet, sievät, matalaruojuiset kengät, valko- ja punaraitaiset sukat, uutukainen musliinihame ja omakutoinen suvikappa. Sanalla sanoen hän oli pukeutunut juhlapukuun markkinoille, koreilemaan ja huvittelemaan.
Miehet pyrkivät likelle juttelemaan, kukin satuansa sanomaan, piirihyppyäkin pyörimään tempasivat. Maija virkistyi vähitellen, sai puhelahjankin ja rupesi kiroilemaan. Toisinaan hän lauloi, nauroi ja tanssia kompuroi miesten kanssa. Maijan oli hauska ja miesten oli hauska. Isäntäkin yhtyi joukkoon, jopa pyörimäänkin. Muuan vanha, hiljainen eukko tuli sekaan, koetti repiä pois Maijaa ja hillitä miehiä. Mutta Maija suuttui ja haukkui, käski ämmän mennä hiiteen. Miehet eivät suuttuneet eivätkä muutenkaan välittäneet, ilkkuivat vain ja käskivät ämmän töppösiinsä kursimaan. Ämmäkin vihdoin suuttui ja meni haukkuen pois. Miehet juoksivat pullojaan hakemaan: Maija on hupainen matkatoveri, pitää palkkioksi ryyppy tarjota. Toiset vetivät sillä aikaa Maijaa kaivolle, että saisi vedellä päätä huuhtoa. Matkalla Maija kaatui, ryvetti uudet vaatteensa, joilla oli koreilemaan lähtenyt. Suu, joka tavallisissa oloissa saattoi olla supukka, oli rumasti väärällään, ja kasvojen ilme surkea.
Läheisen talon kartanolta oli kokoontunut miehiä kurkistelemaan. "Pitävätpä surkeata peliä tuon tyttöparan kanssa", sanoivat he. Mutta nauroivat kuitenkin: mikä lintu liekään tuo naikkonen. Tuli vihdoin naisiakin siihen surkuttelemaan Maijaa. "Tuollaisia ne ovat miehet", sanoivat, "koko piruja matkakumppaniksi. Kun miehet ovat juovuksissa, hoitavat naiset niitä. Mutta miehet ovat tuollaisia! Tyttöparan rääkkäävät kuin villit. Itse kuitenkin juottaneet ovat, narranneet, pyövelit!" Ja naisten teki mieli mennä hätään, mutta miehet eivät laskeneet.
Tiellä taas miehet kilpailivat, kuka saisi Maijan ryyppäämään pullostaan. Maija soti vastaan kynsin hampain, puhutteli miehiä rumilla nimillä eikä luvannut huolia. Itkikin hän jo. Mutta kun ei mikään auttanut, suostui vihdoin isännältä ottamaan; lupasi antautua tämän kanssa hyviin väleihin, ruveta isäntäsille ja emäntäsille. Isäntä olikin leskimies.
Tästä tuli uutta ilonaihetta: Maija isännälle morsiameksi, yksille rattaille pitää mennä, käsi kaulalle ja rakastaa! Isäntä innostui, rupesi pojille äikittelemään: "parempi olen vielä vanhanakin kuin te!" Pojat kyllä osasivat asiaa maalata: vanhapoika, suuri junkkari … osaa se vaan tyttöjä suositella…
Muitakin matkustavaisia ajoi ohitse, toiset juovuksissa, toiset selvinä, mikä haukkui, mikä nauroi, mikä mitäkin huuteli. Kaikki vain huomasivat tuon mellakan.
Täytyi vihdoin lähteä. Käsikynkästä isäntä Maijan rattaiden ääreen talutti. Maija koetti nousta sinne, mutta putosi maahan ja kaatui pitkälleen. Miehet tulivat ja nostivat kärryihin.
Jo rupesivat vakavammat miehetkin päätä ravistelemaan. Isäntä meni
Maijan viereen. Molempain päät retkahtelivat ja pukahtelivat.
Matkakumppanit nauroivat ja mellastivat: "hupainen reisu", sanoivat,
"jopa sai Vaittinen emännän! sai kuin saikin."
Kylän miehet naureskelemaan ja naisten kanssa riitelemään. Matkustajat katosivat tomupilveen. Sieltä kuului vielä huutoja ja juoppojen meteliä.
IV
Laivurisen huomio kiintyi koko ajaksi naapuritalon kaivolta kuuluvaan meteliin. Velan johdosta, joka hänellä oli Vaittiselle, tuon joukon isännälle, oli hänen ja Vaittisen välillä olemassa erityinen suhde, mikä saattoi hänet vielä tarkkaavaisemmin seuraamaan tapauksia tiellä.
Tyttö, – Maija – oli Laivurisen entisiä oppilaita; hän oli pari lukukautta käynyt kansakoulussa. Oli koulussa osoittautunut kelpo tytöksi, eikä opettajalla ollut vieläkään mitään syytä epäillä häntä. Tytön vanhemmatkin Laivurinen tunsi. He olivat siivoja, köyhiä ihmisiä ja varmaan rakastivat tytärtänsä: olisivat varmaan itkeneet ja harmaata päätänsä repineet, jos olisivat sattuneet tätä näkemään! Tuo kaikki johtui omituisen lämpimästi Laivurisen mieleen. Rakkaiksi tulevatkin vanhemmilleen ja opettajilleen kiltit tytöt. Eivät ne koskaan mieltä murra, ovat aina oppivaisia ja palvelevaisia…
Laivurisen kiukku leimahti. —
Ottaessaan lainansa Vaittiselta oli hän juuri tullut virkaan. Silloinkin hän järjesteli asioitaan, tukki saadulla summalla useita pikku velkoja. Ja kun velkakirjassa oli kaksi vankkaa takausmiestä ja itsellä edessä toivehikas tulevaisuus, niin ei hän katsonut velvollisuudeksensa Vaittista millään erityisellä tavalla kohdella. Vaittinen olikin hänen mielestään moukka, suuri jaarittelija, itsensä ja hevostensa kehuja. Ensin kuitenkin tullessaan miehen tuntemaan Laivurinen melkein hänestä piti. Sopivapa onkin olla tuollaisen veloissa, ajatteli, kunnioittaa opettajaa kuin rovastia! Ja hän luuli todella siihen aikaan, että Vaittinen kunnioittaa opettajaa kuin rovastia!
Mutta sitten alkoi hän saada Vaittisesta alinomaisen vieraan. Ajan pitkään se rupesi kyllästyttämään, kun nuoruuden ajan hullutuksista, akkain riidoista, velkomisjutuistaan ja sen semmoisista saattoi jaksattaa väliin puolen päivää. Jaksoi sitä vielä sentään sietää, kun ei pitänyt itseään millään tavalla orjuuttavassa asemassa Vaittisen suhteen… Ainahan niitä tuollaisia täytyy viisaampain sietää, lohdutteli hän itseään.
Väliin joku ystävä huomasi tämän tuttavuuden ja kysäisi syytä siihen. "Velassa olen hänelle", vastasi Laivurinen, kun oikein iloisella tuulella oli ja sai siitä hupaista leikinaihetta. Kun totisempana oli, sanoi syyksi mitä milloinkin.
Mutta vuosien kuluessa muodostui asia omituiseksi ihan huomaamatta. Kun aineelliset asiat rupesivat ajatteluttamaan ja kun väliin tuli raskas olo juuri silloin, kun ne mieleen johtuivat ja tahtoi, mitä pikemmin sitä parempi, saada ne pois mielestään kuvitellen sitä pahaksi, aiheettomaksi luulotteluksi, – silloin alkoi huomata, että hän jollain tavalla kaihosteli enemmän Vaittista kuin muita samanlaisia tuttuja. Kun tämän kerran huomasi, oli se siitä lähtien useamminkin mielessä, ei vain silloin kun Vaittista tapasi. Tuo ajatus, kuvitelma tuli lopulta niin luopumattomaksi, että sitä saattoi pitää suoranaisena orjuutena. Miksi pitääkin, hän silloin ajatteli, henkisen työn tekijäin olla aineen omistajain orjina? Eikö juuri henkinen työ, tiede, ole loihtinut
