halvat ihmiset voivat rikastua, koska he ovat kyllin halpoja uhraamaan sielunsakin rikkauden…?
Niin hän silloin tuumaili. Mutta se tuotti iloa, pirullista iloa: oikeanpa kuvan sain sellaisesta, saakelin sattuvan!
Kalvava (se oli tullut kalvavaksi) orjuudentunne ei kuitenkaan poistunut. Aina ajattelutti: mikä sen tietää, milloin tulee ja vaatii saatavansa pois? Hän tunsi jo miehen. Oli vakuutettu siitä, että heti vaatisi, jos vähänkin suututettaisiin. Siitä saakka hän alituiseen mietiskeli, miten saisi velan muutetuksi ja lainan jonkun toisen huostaan. —
Ja nyt hän sai tilaisuuden salaa puitten varjosta tarkastella erästä puolta saman miehen luonteessa.
Kun hän näki, miten Maija nostettiin isännän rattaille, astahti hän jo kiivaasti aidan luo aikoen hypätä siitä yli, rientää ottamaan kurkusta kiinni tuota miestä ja huutamaan hänelle täyttä kurkkua:
"Senkin saatana!"
Juuri niin hän ajatteli ärjäistä painavalla, musertavalla äänellä ja nautti jo sen vaikutuksesta. Mutta juuri aitaan tarttuessaan peruutti hän päätöksensä aivan ilman mitään erityistä syytä. Kuin huumauksesta heräten hän jupisi:
"Mutta mitä se hyödyttää?"
Häntä hallitsi muutaman silmänräpäyksen jonkinlainen veltto välinpitämättömyyden tunne. Mutta samassa, kun joukko lähti ajamaan ja Vaittinen laski kätensä tytön vyötärölle, syntyi hänessä uudestaan myrkyllinen viha ja hän kirosi. Kohta sen jälkeen hän vihasta valittaen huokasi:
"Kun tuolla tavalla kehtaavat nuo raakalaiset häväistä ihmisten lapsen!"
Hän tunsi niin sanomatonta sääliä Maijaa kohtaan, että jo taas rupesi melkein katumaan, ettei sittenkin mennyt Vaittista kurkusta puristelemaan.
"Noin tallaavat ne minun kylvämääni laihoa, nuo raa'at mammonan palvelijat … nuo, jotka pitävät itseänsä pitäjän etumaisina, oikein malli-ihmisinä! Mitä on hyötyä työstäni … elämästäni?.."
Pikkutytön pää pistäysi ulos huoneen ikkunasta.
"Missä isä on?"
"Täällä on!"
"Äiti pyytää tulla syömään."
"Jahah."
"Odottakaa, isä, minä tulen noutamaan isää."
Tyttö katosi ikkunasta, ja samassa alkoi huoneesta kuulua herttaista pikkujalkain kapittamista.
Jo tyttösen ensimmäinen huuto oli Laivuriseen vaikuttanut omituisen hellästi. Onhan minulla omat herttaiset lapseni!.. Pikku Lyylini…
Lyyli tuli juosten isän luo, hyväillen ja leperrellen. Olikin herttainen lapsi, nelivuotias, iloinen ja veikeä. Ja Laivurinen unohti siinä hetkessä koko illan tuskat, kun sai lapsen syliinsä ja lähti astumaan sisään. Lapsi tahtoi alas, itse juoksemaan, veräjää aukaisemaan.
Mutta juuri kun astui puutarhan veräjästä pihan puolelle, leimahti kuin salama mieleen: jos nyt kuolisin, niin ihmiset sanoisivat: kovinpa oli hänelläkin velkoja… Lapsi juoksi edellä huonetta kohti iloisesti laulaa hyräillen.
"Minä maksan … maksan … maksan", jupisi Laivurinen hämmingissä, ikäänkuin sanan voimalla painaakseen alas paraillaan kehittyvää mielikuvaa. "Ja mikäs estää minua vieläkin suurempipalkkaista paikkaa hakemasta? … koettamasta?"
"Lyyli hoi! Tule isän syliin."
Hän tempasi lapsen syliinsä äkillisessä ilon huumauksessa, jonka seuraava ajatus tuotti.
"Isän rakas, pikku Lyyli… Isä pitää huolen lapsestaan … ei kukaan muu."
Hänen äänensä värähteli oudosti ja hän puristi lasta rintaansa vasten. Lyyli kietoi riemuiten kätensä isän kaulaan ja painoi päänsä tämän leukaan.
Laivurinen tunsi suloista elämänmakua, ikäänkuin muinoisten tuulentupien kuvat olisivat taas yhtäkkiä ilmestyneet viehättävinä, tosiperäisinä ja tavoiteltavina.
Ja hänen oli sanomattoman hyvä olla: suudella tuota pikku enkeliä, rakasta, kultaista isän tyttöä … pitää leukaa tuon kultaisen pikku päälaen nojassa suloisesti haaveksien lapsen puhallellessa lämpimiä henkäyksiä isän kaulalle.
Hän astui sisään huoneeseensa. Raollaan olevasta kyökin ovesta kuului keskustelua ja hän suuntasi heti siihen huomionsa.
" – Se on niin merkillistä, että – täytyy sekautua joka asiaan", kuuli hän vaimonsa sanovan kiivaasti, sekä jatkavan vielä jotain hiljempaa tyytymättömällä äänellä. Sen jälkeen alkoi kuulua muorin ääni, mutta siitä hän ei saanut selkoa juuri ollenkaan, ainoastaan joitakuita sanoja. Ne hän kuvitteli tuon äänen mukaan teräviksi, pistäviksi, kiusallisiksi.
Jonkunlainen kärsimätön kiukun leimaus välähti mielessä ja hän oli vähällä rynnätä tuonne sisään huutamaan: "teidän täytyy lakata torailemasta, taikka minä … minä!"
Mutta mitäs tämä muoriin vaikuttaa! muisti hän pian ja hymähti katkerasti. Ei muori ota ymmärtääksensä, ja jos ymmärtääkin, niin toiseksi kääntää ja itse alkaa omia kärsimyksiään valitella…
Hän ei muistanut enää ruokaa, istui vain lapsi sylissä soututuoliin. Yksi jokapäiväisimpiä elämänhuolia painui nyt omituisen raskaana hartioille. Miksi, miksi sekin rasitus vielä pitää meillä olla, että muori ryöstää vaimoltani vapauden ja elämänonnea? Ja minulta samassa? jatkoi hän ajatustaan. Ennen ei hän ollut tähän asiaan suurta huomiota pannut, oli ajatellut sitä vain yhdeksi välttämättömistä vastuksista. Nyt sekin alkoi näyttää liikanaiselta.
Kyökistä ei kuulunut enää mitään. Siellä vallitsee sanaton vihanenkeli, ajatteli Laivurinen.
"Kunpa Liina edes jaksaisi kärsiä, eikä ottaisi sitä niin sydämelleen", huokasi hän. Olisi tuntunut paljoa helpommalta. Ja mitäpä Liinan tarvitsisi huolia muorin marinoista! Tukkisi korvansa, pitäisi itse suunsa kiinni ja tulisi tänne kanssani nauramaan. Ne ovat kaikki vanhat akat sellaisia, aina niissä on kärsimistä.
Lyyli oli nukahtanut syliin. Eipä isästä ollutkaan toveriksi, johtui
Laivurinen surumielin ajattelemaan.
"Lapsi kai tuntee turvallisuutta tuossa", virkahti hän jälleen, ja mieli meni hyväksi.
"Mutta mikä turva minä enää olenkaan", hän kohta taas huomasi katkerasti.
Liina tuli sisään. Tullessaan katsoi ovesta kurkistellen oliko sisällä niitä, joita etsi. Suu meni iloiseen hymyyn, kun huomasi heidät. Laivurisen kasvoilla kuvastui myöskin heti iloisempi ilme: hän ei ollut luullut näkevänsä Liinaa iloisena tänään. Rouva tuli viereen, laski kätensä Laivurisen päälaelle ja kumartui hyväilemään nukkuvaa lasta.
"Pikku lintuseni." Sitten hän kehoitti illalliselle ja arveli ruoan jo vähän jäähtyneenkin.
"Mutta miksi sinä niin sanatonna?" kysyi hän.
Laivurinen alkoi kierrellä. Hän ei olisi mielellään ilmaissut luulojansa, jos ne olivat perättömiä, eikä olisi tahtonut ollenkaan ottaa esille akkain riita-asiaa. Yhtä ja toista teki vain vakavuutensa
