on kuvaava Balzacista hänen myöhäisemmiltäkin ajoiltaan. Tavattoman herkkä oli hänen henkensä kumupohja. Ei mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Hänen voimakkaan mielikuvituksensa särmiöön taittuivat lukemattomat eriväriset säteet.
Taiteilijana Balzac on paljoa heikompi kuin sielutieteilijänä, havaitsijana, aiheiden valitsijana ja käsittelijänä. Hänen tyylinsä on useimmiten jäykkä ja liian perinpohjainen. Hän kuvaa ylen tarkasti kaikki yksityiskohdat, tekemättä eroa tärkeän ja vähäarvoisen välillä. Yleensä saa hänen romaanejansa lukiessa sen käsityksen, että se, mitä hänellä on kerrottavana, on monta vertaa arvokkaampaa kuin se tapa, miten hän sen kertoo. Kuitenkin olisi vahinko, jos lukija, jota nykyajan suuret tyylimestarit sujuvalla ja keskittävällä esitystaiteellaan ovat hemmoitelleet, Balzacin tyylillisten epätasaisuuksien ja puutteellisuuksien säikyttämänä hylkäisi hänen teostensa lukemisen. Sillä onhan tällä kirjailijalla paljon muuta tarjottavana. Ennen kaikkea astuu meitä vastaan voimakas, monipuolisesti mielenkiintoinen persoonallisuus, joka pienoismaailmana sulkee itseensä kaiken olevaisen.
Harvinainen on Balzacilla luonteiden havaitsemus ja esitys. Itse hän puhui romaanihenkilöistään kuin todellisista tutuista ihmisistä. Ja tutustuttuaan näihin hänen henkilöluomiinsa lukijakin niistä tallettaa muiston kuin eletystä todellisuudesta.
Jo romaani "Kapina" (Les chouans) tarjoaa viljalti täysipitoisia, mieleen painuvia henkilöitä, joita ovat esim. miehekkään nuorekas ja sankarillinen markiisi de Montauran, lumoava parisilainen kaunotar Marie de Verneuil, äreä, mutta pohjaltaan perin rehellinen ja kunnollinen päällikkö Hulot, pirullinen Corentin, hirviömäinen Marche-à-Terre, y.m.
Tässä romaanissa tapaa sitäpaitsi useita kohtauksia, jommoisia ainoastaan kaikkein suurimmat kynäniekat kykenevät luomaan. Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan Galope-Chopinin tärisyttävä mestaus.
Naisen luonnossa ja sydämessä ei näy olevan niin salaista soppea, jota Balzac ei olisi tuntenut. Naispsykologian ja erittäin naisen eroottisen elämän erittelijänä hänellä ei liene monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa.
I
Väijytys
Ensimäisinä päivinä vuotta VIII, vendémiaire-kuukauden alussa, tai nykyisen ajanlaskun mukaan loppupuolella syyskuuta vuonna 1799, oli sataan nouseva joukko talonpoikia ja melkoinen määrä porvareita aamulla lähtenyt Fougères'sta matkalle Mayenneen ja kiipesi ylös Pèlerine-vuorelle, joka kohoaa puolitiessä Fougères'n ja Ernéen välillä. Viimemainittu on pikkukaupunki, jossa matkustajilla on tapana levähtää.
Erikokoisiin ryhmiin jakautuneessa joukossa oli henkilöitä niin eri seuduilta ja erilaisilta toimialoilta sekä niin erikoisissa pukimissa, ettei liene tarpeetonta esittää niiden luonteenomaisia erilaisuuksia, jotta tämä kertomus saisi sellaisen vilkkaan värityksen, johon meidän aikanamme pannaan niin paljon arvoa, vaikka tosin sellainen eräiden arvostelijain mielestä vahingoittaa tunteiden kuvausta.
Suurin osa talonpojista astui avojaloin, eikä heillä ollut muita vaatteita kuin suuri kaulasta polviin ulottuva vuohentalja ja hyvin karkeasta valkoisesta palttinasta tehdyt housut, joiden kudos todisti teollisuuden laiminlyömistä noilla seuduilla. Heidän pitkät hiuksensa, jotka leveinä töyhtöinä valuivat hartioille, sekaantuivat vuohenkarvoihin ja peittivät täydellisesti kasvot, niin että helposti saattoi luulla taljaa heidän omaksi nahakseen ja ensi katseella päätellä poloisia niiksi eläimiksi, joiden vuotia he käyttivät vaatetuksenaan. Mutta seuraavassa tuokiossa näki hiuksien lomitse silmien kiiluvan kuin kaste tiheässä ruohikossa. Ja vaikka kuvastivatkin inhimillistä järkeä, ne herättivät varmasti enemmän kauhistusta kuin mielihyvää. Päätä verhosi likainen punainen villalakki, vivahtaen siihen fryygialaiseen patalakkiin, jonka tasavalta silloin omaksui vapauden vertauskuvaksi. Olallaan kantoi kukin paksua ryhmyistä tammisauvaa, jonka päässä riippui pitkä, niukkoja eväitä sisältävä kaksipäinen pussi.
Toisilla oli vielä patalakin päällä leveälierinen karkeahuopainen hattu, jonka laitoja koristi kirjava villapuuhka. Näiden henkilöiden puvut, jotka olivat kokonaan tehdyt samasta palttinasta kuin edellisten housut ja pussit, eivät näyttäneet jälkiäkään uudenajan sivistysoloista. Heidän pitkät hiuksensa valuivat pyöreälaitaisen, pienillä neliskulmaisilla sivutaskuilla varustetun mekon kaulukselle; tämä lyhyt mekko ulottui ainoastaan lanteille ja oli läntisten maakuntien talonpoikien erikoispukineita. Tuon avoimen takin alta näkyi samasta kankaasta tehdyt isonappiset liivit. Muutamilla oli jalassa puukengät, toiset taas säästäväisyydestä kantoivat jalkineita kädessään.
Vaikka tämä puku, joka pitkäaikaisesta käyttämisestä oli likaantunut ja mustunut hiestä ja pölystä, oli vähemmin alkuperäinen kuin edellä kuvattu, oli sillä se historiallinen merkitys, että se esiintyi välimuotona siihen melkein upeaan asuun, jossa komeilivat muutamat, sinne tänne joukkoon sekaantuneet miehet, pistäen silmään muista kuin heleät kukkaset.
Heidän siniset housunsa, punaiset tai keltaiset liivinsä, joita koristi kaksi yhdensuuntaista vaskinappiriviä ja jotka näyttivät neliskulmaisilta rintahaarniskoilta, erosivat todella toverien valkoisista vaatteista ja vuohentaljoista kuin ruiskukat ja unikot viljamaasta. Muutamilla oli jalassa sellaiset puukengät, joita Bretagnen talonpoikaisväestö itse osaa tehdä, mutta useimmilla jykevät raudoitetut saappaat ja yllä karkeasarkaiset takit, kuosiltaan niiden muinaisranskalaisten takkien kaltaiset, joita talonpoikamme yhä vielä tunnollisesti käyttävät. Heidän paidankaulustaan yhdisti sydämen tai ankkurin muotoinen hopeasolki. Lisäksi heidän pussinsa näyttivät runsaammilla eväillä varustetuilta kuin kumppanien. Sitäpaitsi kuului useiden tällaisten varakkaampien matkatamineihin kurbitsipullo, joka nauhaan kiinnitettynä riippui kaulassa ja epäilemättä sisälsi paloviinaa.
Keskellä näitä puolivillejä ihmisiä näki muutamia kaupunkilaisia, jotka ikäänkuin edustivat sivistyksen rajapyykkiä näillä seuduilla. Heillä oli päässä pyöreät hatut, vieterisilinterit tai lippalakit, jalassa kaulussaappaat tai säärystimillä varustetut kengät, joten heidän pukujensa erilaisuus pisti silmään yhtä paljon kuin talonpoikien. Kahdellatoista heistä oli yllään sellainen tasavaltalais-takki, joka on tunnettu nimellä carmagnole. Toiset – epäilemättä rikkaita käsityöläisiä – olivat kauttaaltaan puetut samanvärisiin verkavaatteisiin. Huolellisimmin puetuilla oli sinisestä verasta tehdyt hännys- tai päällystakit, joiden kangas oli enemmän tai vähemmän kulunutta. Näillä, jotka todellisina säätyhenkilöinä erosivat muista, oli jalassa erimuotoiset saappaat, ja he käyttivät piloillaan paksuja sauvoja kuin ainakin henkilöt, jotka alistuvat kohtaloonsa. Muutamat tarkoin puuteroidut tukat ja sangen hyvin punotut palmikot tiesivät huolellisuutta, joka johtuu alkavasta varallisuudesta ja sivistyksestä.
Nähdessään nämä miehet, jotka sattuma näytti koonneen yhteen ja jotka ihmettelivät koollaoloaan, olisi heitä voinut luulla jonkun kauppalan väestöksi, jonka tulipalo oli karkoittanut kodeistaan. Mutta ajan olot ja tämä paikkakunta antoivat tälle ihmisjoukolle aivan toisen merkityksen.
Ranskaa siihen aikaan raatelevan eripuraisuuden salaisuuksiin perehtynyt havaitsija olisi tuntenut viimemainitut niiksi harvoiksi kansalaisiksi, joiden uskollisuuteen tasavalta saattoi luottaa ja jotka neljä vuotta aikaisemmin olivat sotineet sitä vastaan. Viimeinen, jotenkin silmäänpistävä piirre ei muuten jättänyt mitään epäilemisen varaa siitä, mitkä mielipiteet saattoivat nämä ihmiset keskenään riitaisiksi. Ainoastaan tasavaltalaiset marssivat eteenpäin verrattain iloisina. Mutta vaikka muut olivatkin eri tavoin puetut, ilmeni heidän kasvoissaan ja ryhdissään se yhdenmukainen sävy, jonka onnettomuus synnyttää.
Porvareihin ja talonpoikiin – kaikkiin oli painunut syvän alakuloisuuden leima. Heidän vaiteliaisuudessaan oli jotain kesytöntä, ja heitä näytti painavan sama, epäilemättä hirvittävä,
