ja panee sen alttiiksi ennakkoluuloille, joiden tuottamat vaarat selviävät kertomuksemme kulusta. Tämän maan eriskummainen laatu ja sen asukasten taikausko ehkäisevät yksilöiden lähentymistä toisiinsa ja sen terveellisen vaikutuksen, joka johtuu ajatusten vertailusta ja vaihtamisesta.
Siellä ei ole kyliä. Ne kurjat hökkelit, joita sanotaan asunnoiksi, ovat harvat ja rakennetut hajalle sinne tänne. Joka perhe asuu siellä kuin erämaassa. Ainoat tunnetut tilaisuudet, joissa pitäjän asukkaat ohimennen kohtaavat toisensa, ovat kirkossakäynti sunnuntaisin sekä kirkolliset juhlat. Nämä hiljaiset kokoukset, joita johtaa pappi, tämän jäykän rahvaan ainoa ohjaaja, kestävät ainoastaan muutaman tunnin. Kuultuaan tämän sielunpaimenen jylisevän äänen, talonpoika palaa viikoksi epäterveelliseen asuntoonsa; siitä hän poistuu työhön, ja siihen hän astuu jälleen nukkumaan.
Jos joku vieras käy häntä tervehtimässä, ei se ole kukaan muu kuin tuo sama pappi, koko seudun sielu. Tämän papin ääni oli ollut kyllin voimakas nostamaan tuhansia miehiä tasavaltaa vastaan ja aikaansaamaan sen, että nämä Bretagnen osat viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta kertomuksemme alkaa, tuottivat joukottain sotureita ensimäiseen chouan-sotaan.
Veljekset Cottereau, nuo uhkarohkeat salakuljettajat, joista tämä sota sai nimensä, harjoittivat vaarallista ammattiansa Lavalin ja Fougères'n välillä. Mutta näiden seutujen kapinaliikkeessä ei ollut mitään jaloa, ja täydellä syyllä saattaa sanoa, että Vendée muutti rosvoretken sodaksi, ja Bretagne sodan rosvoretkeksi. Ruhtinaiden karkoitus, uskonnon tukahuttaminen olivat chouaneille ainoastaan rosvoamisen verukkeina, ja tämän kansalaissodan tapahtumat kuvastavat jossakin määrin sitä hurjaa raakuutta, joka on ominainen tämän seudun tavoille.
Kun sitten oikeat kuningasvallan puolustajat tulivat kokoamaan sotilaita tämän tietämättömän ja sotaisan väestön keskuudesta, koetti tämä tosin, vaikka turhaan, kohottamalla valkoisen lipun luoda jonkunmoista ylevyyttä niihin hankkeisiin, jotka olivat saattaneet chouan-liikkeen vihatuksi; ja nämä chouanit tarjoavat muistamista ansaitsevan esimerkin siitä, kuinka vaarallista on kiihoittaa kapinaan maan sivistymättömiä joukkoja.
Kuvaus siitä Bretagnen laaksosta, joka ensin avautuu sinne saapuvan matkustajan katseille, nostoväen joukosta ja Pèlerine-vuoren huipulle ilmaantuneesta garsista luo tarkan pienoiskuvan tästä maakunnasta ja sen väestöstä. Näiden seikkojen perustuksella saattaa henkilö, jolla on harjaantunut mielikuvitus, muodostaa itselleen käsityksen tämän sodan näyttämöstä ja välikappaleista; sillä mainitut seikat tarjoavat siihen aineksia.
Näiden ihanoiden laaksojen kukoistavat pensasaidat piiloittivat silloin vihollisia. Joka pelto oli linnoitus, joka puu sisälsi ansan, joka raidan kanto kätki sotajuonen. Koko maa oli yhtä ainoata taistelukenttää. Tuhoa tuottavat pyssyt odottivat tienristeyksissä sinipukuisia sotureita, joita nuoret neitoset ajattelematta vilpillisyyttään nauraen houkuttelivat pyssyn ylettyville. Nämä neitoset pyhiinvaelsivat isiensä ja veljiensä seurassa madonsyömien Marian-kuvien luo kysymään uusia juonia ja anomaan anteeksiantoa pyhältä Neitsyeltä. Näiden tietämättömien olentojen uskonto tai oikeammin epäjumalanpalvelus esti heidät tuntemasta tunnonvaivoja murhateoistaan.
Niin pian kuin taistelu oli alkanut, muuttui kaikki tässä maassa vaaralliseksi: melu ja hiljaisuus, lempeys ja ankaruus, kotiliesi ja valtatie. Mutta kaiken tämän viekkauden alla piili vakaumusta. Nämä raakalaiset palvelivat Jumalaa ja kuningasta samalla tavalla kuin mohikaanit käyvät sotaa. Mutta jotta tämän taistelun kuvaus olisi kaikinpuolin tarkka ja tosi, on historioitsijan velvollisuus lisätä, että koko seutu jälleen muuttui hymyileväksi ja ystävälliseksi sinä hetkenä, jona Hoche sai rauhan solmituksi. Ne perheet, jotka vielä edellisenä päivänä olivat toisiaan raadelleet, söivät silloin vaaratta saman katon alla illallista.
Siitä hetkestä alkaen, jona Marche-à-Terren vuohennahat saattoivat Hulot'n aavistamaan salaista vilppiä, heräsi hänessä vakaumus, että se onnellinen rauha oli rauennut, jonka Hoche nerollisuudellaan oli aikaansaanut ja jonka jatkuminen hänestä näytti mahdottomalta. Näin sota leimahti uudelleen ilmiliekkiin ja epäilemättä entistään hirvittävämpään kolmivuotisen lepoajan jälkeen. Vallankumous, joka 9: nnen termidorin jälkeen oli saanut lievemmän muodon, oli kenties saava hirmuhallituksen luonteen, mikä sai järkevät ihmiset sitä vihaamaan. Englantilainen kulta oli nyt, kuten aina ennenkin, yllyttänyt riitaisuuksia Ranskassa. Tasavalta, jonka nuori Bonaparte, ilmeisesti sen suojelushenki, oli jättänyt oman onnensa nojaan, ei näyttänyt kykenevän vastustamaan niin useita vihollisia, joista hirvittävin oli viimeinen, kansalaissota. Tämä, jota tuhannet pienet yksityiskapinat ennustivat, sai aivan uuden vakavan luonteen sinä hetkenä, jona chouanit päättivät hyökätä näin vahvan suojelusjoukon kimppuun.
Tällaiset ajatukset alkoivat pyöriä Hulot'n mielessä, joskin paljon hajanaisempina, kun Marche-à-Terren ilmaantuminen hänen mielestään viittasi taitavasti valmistettuun väijytykseen. Sillä aluksi hän oli ainoa, joka aavisti uhkaavaa vaaraa.
Se vaitiolo, joka seurasi päällikön Gérardille lausumia ennesanoja, ja joka päätti edellä kuvatun kohtauksen, palautti Hulot'lle hänen kylmäverisyytensä. Tuo vanha soturi oli melkein horjahtanut, eikä hän voinut karkoittaa niitä pilviä, jotka peittivät hänen otsansa, kun hän ajatteli, että häntä jo ympäröivät sellaiset sodan kauhut, joita ihmissyöjätkin olisivat inhonneet. Hulot'n molemmat ystävät, kapteeni Merle ja ajutantti Gérard koettivat turhaan selittää päällikkönsä kasvoissa kuvastuvaa pelkoa, joka heille oli jotain vallan outoa, ja katselivat Marche-à-Terreä hänen tienvieressä syödessään kannikkaansa, voimatta löytää vähintäkään yhteyttä tuon eläimellisen olennon ja pelottoman päällikkönsä levottomuuden välillä.
Mutta Hulot'n kasvot selkenivät pian. Hän surkutteli tasavallan vastoinkäymisiä, mutta samalla hän iloitsi siitä, että sai taistella sen puolesta, ja iloiten hän itselleen antoi sen lupauksen, ettei antautuisi chouanien peijattavaksi ja että paljastaisi sen salaperäisen viekkaan miehen, jota he suvaitsivat käyttää aseenaan häntä vastaan.
Ennenkuin teki päätöksen, hän rupesi tutkimaan sitä asemaa, jossa hänen vihollisensa aikoivat hänet yllättää. Huomatessaan että tie, jolla hänen oli ryhtyminen taisteluun, johti kohtalaisen syvään, mutta metsien ympäröimään kuiluun, johon useat polut päättyivät, hän rypisti tuuheita tummia kulmakarvojaan ja sanoi molemmille ystävilleen kumealla ja mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä:
– Olemme joutuneet kirottuun ampiaispesään.
– Mitä siis voitte pelätä? – kysyi Gérard.
– Pelätä?.. huomautti päällikkö. – No niin, pelkäänpä todellakin. Olen aina pelännyt, että minut ammutaan kuin koira jossakin metsäpolun mutkassa, ilman edelläkäypää varoitusta.
– Joutavia! – virkkoi Merle nauraen. – Varoitushuuto olisikin siinä tapauksessa tarpeeton.
– Uhkaako meitä siis todella vaara? – kysyi Gérard, ihmetellen yhtä paljon Hulot'n kylmäverisyyttä kuin hänen hetkellistä pelkoaan.
– Vaiti! – sanoi päällikkö; – olemme suden kidassa, ja siinä on pimeä kuin leivinuunissa, mutta siihen on saatava valoa. Onneksi on meillä hallussamme tämän ylängön huippu.
Hän antoi sille voimakkaan lisänimen ja jatkoi:
– Lopulta kai kuitenkin kaikki minulle selviää.
Päällikkö viittasi luokseen molemmat upseerit, ja kaikki kolme ympäröivät Marche-à-Terren. Tämä nuori mies oli luulevinaan, että häiritsi heitä, ja nousi äkkiä.
– Pysy alallasi, roisto! – huusi hänelle Hulot, tuupaten
