tien varrella olevia metsikköjä, polkuja ja kallioita, koiran tavoin, joka koettaa kuono pystyssä vainuta otusta. Kun eivät kuulleet muuta kuin hiljaisten toveriensa yksitoikkoista askeleiden töminää, he laskivat uudelleen päänsä kumaraan ja vaipuivat jälleen epätoivoiseen masennukseen niinkuin rikolliset, joita viedään kaleerivankeuteen, siellä elääkseen ja kuollakseen.
Tämän joukon kulku Mayennea kohti, ne erilaiset ainekset, joista se oli kokoonpantu ja eri yksilöissä ilmenevät erilaiset tunteet saivat luonnollisen selityksensä siitä, että toinen joukko kulki tämän jonon etunenässä.
Noin sata viisikymmentä soturia marssi edellä aseineen ja tamineineen "puoliprikaatin" päällikön johtamina. Ei liene tarpeetonta huomauttaa niille, jotka eivät itse ole eläneet vallankumouksen aikana, että tuo nimi "puoliprikaatin päällikkö" korvasi everstin arvonimeä, jonka isänmaalliset olivat liian ylimyksellisenä poistaneet. Nämä soturit kuuluivat jalkaväen puoliprikaatiin, joka oli Mayennen linnaväkenä. Läntisten maakuntien asukkaat olivat näinä kansallissodan aikoina antaneet tasavallan sotureille nimen "siniset". Tämä liikanimi johtui noista ensimäisistä sinisistä ja punaisista univormuista, jotka ovat niin tuoreessa muistissa, että niiden kuvaaminen on tarpeeton.
Näiden "sinisten" osasto oli siis saattojoukkona noille sieltä täältä kootuille henkilöille, joista melkein kaikki olivat tyytymättömiä siitä, että heidät vietiin Mayenneen, missä sotilaskuri viipymättä oli luova heihin saman hengen, oli antava heille samanmuotoiset univormut ja ulkonaisen olemuksen, joka heiltä sinä hetkenä täydellisesti puuttui.
Tämä sotilasosasto oli Fougères'n alueelta vaivalloisesti kokoon saatu erä; piiri oli ollut velvollinen sen luovuttamaan kutsuntaan, jonka Direktorio oli messidorin 10: ntenä päivänä edellisenä vuonna julistamansa lain nojalla määrännyt. Hallitus oli vaatinut sata miljoonaa frangia ja satatuhatta miestä, voidakseen lähettää nopeaa apua armeijoilleen, jotka itävaltalaiset silloin olivat voittaneet Italiassa, preussilaiset Saksassa, ja joita Sveitsissä uhkasivat venäläiset, Suvorowin uskotellessa heille tulevansa valloittamaan Ranskan.
Länsimaakunnat, – Vendée, Bretagne ja osa Ala-Normandiaa, – jotka kenraali Hoche kolme vuotta sitten oli nelivuotisen sodan lopuksi rauhoittanut, näyttivät odottaneen tätä hetkeä uudelleen ryhtyäkseen aseisiin. Näin monen hyökkäyksen uhatessa tasavalta sai takaisin entisen tarmonsa. Aluksi se oli huolehtinut uhattujen maakuntien puolustuksesta, uskomalla tämän tehtävän messidorin lain perustuksella noiden seutujen isänmaallismielisille asukkaille.
Täten hallitus, jolla ei maan rajojen sisällä ollut käytettävissään sotaväkeä eikä rahaa, vältti vaikeuden lainsäädännöllisen kerskuruuden avulla; kun se ei voinut lähettää mitään apua niihin maakuntiin, joita uhkasi kapinaliike, antoi se niille luottamuksensa. Kenties se sitäpaitsi toivoi, että tämä toimenpide, aseestaen kansalaiset toisiansa vastaan, oli tukehuttava kapinan jo sen ensi alussa.
Mainittu lakipykälä, joka aiheutti turmiollisia kostotoimia, oli näin kuuluva: Länsimaakunnissa tullaan kokoamaan vapaajoukkoja. Tämä valtioälyn puutetta todistava säädös saattoi länsimaakunnat niin vihamieliselle kannalle, että Direktorio heti alussa menetti toivon voittaa ne. Senpä tähden se muutamaa päivää myöhemmin pyysi lakiasäätävältä kokoukselta erityisiä toimenpiteitä niihin vähäisiin sotamiesmääriin nähden, jotka vapaajoukkoja määräävien säädösten nojalla oli koottava.
Tämän vuoksi erityisessä laissa, joka julaistiin muutamaa päivää ennen tämän kertomuksen alkua ja astui voimaan vuoden VIII: n kolmantena karkauspäivänä, määrättiin, että näissä kutsunnoissa kokoonsaadut vähälukuiset sotilasmäärät oli järjestettävä legioniksi. Näille legionille oli annettava seuraavien läänien, nimittäin Sarthen, Ornen, Mayennen, Ille-et-Vilainen, Morbihanin, Ali-Loiren ja Maine-et-Loiren nimet. Näitä legioneja – näin luettiin tuossa lakipykälässä – joita erityisesti tulee käyttää taistelemaan chouaneja vastaan, ei saa missään tapauksessa lähettää rajoille. Nämä ikävät, mutta tuntemattomat yksityisseikat selittävät sekä Direktorion voimattomuuden tilan, että tuon "sinisten" johtaman ihmisjoukon retken.
Kenties ei liioin ole turha se huomautus, etteivät nuo Direktorion kauniit ja isänmaalliset säädökset koskaan ole astuneet muulla tavoin voimaan kuin siten, että ne julaistiin lakikokoelmissa. Tasavallan asetukset, joita eivät enää kannattaneet suuret siveelliset periaatteet, ei isänmaanrakkaus eikä peloitus, jotka ennen olivat taanneet niiden tehoisuuden, loivat nyt miljoonia frangeja ja sotamiehiä, jotka eivät koskaan joutuneet valtionrahastoon ja armeijaan. Vallankumouksen joustavuus oli heikennyt taitamattomissa käsissä, ja lait mukautuivat toimeenpantaessa oloihin, sen sijaan että olisivat niitä vallinneet.
Mayennen ja Ille-et-Vilainen läänit olivat silloin erään vanhan upseerin komennon alaisina, joka arvosteli tarpeellisten toimenpiteiden onnistuvaisuutta paikallisuuden kannalta ja sentähden päätti saada koolle sotilasmäärät Bretagnesta ja etenkin Fougères'sta, joka oli n.s. chouan-liikkeen – kuningasvallan kannattajien kapinaliikkeen – hirvittävimpiä pesäpaikkoja. Täten hän toivoi heikentävänsä näiden uhkaavien alueiden voimia.
Tämä tasavallalle uskollinen soturi käytti tuon lain antamia pettäviä lupauksia levittääkseen sen väitteen, että hän heti paikalla varustaisi ja aseestaisi nostoväen sekä maksaisi heille etukäteen kuukauden palkan, jonka hallitus oli luvannut tälle näin poikkeustilassa kokoon käsketylle väelle. Vaikka bretagnelaiset silloin kieltäytyivät kaikesta sotapalveluksesta, onnistui hanke aluksi näiden lupauksien vaikutuksesta niin lyhyessä ajassa, että tuo upseeri siitä vallan hämmästyi. Mutta hän oli tuollainen vanha kettu, jota on vaikea yllättää. Heti huomatessaan osan kutsuttua väkeä rientävän koolle määräpaikkaan, hän epäili, että tämän auliin ketteryyden alla piili joku salainen vaikutin, eikä hän ehkä arvannut väärin olettaessaan, että nuo miehet tahtoivat hankkia itselleen aseita.
Hän ei siis jäänyt odottamaan vitkastelijoita, vaan ryhtyi toimenpiteisiin peräytyäkseen Alençoniin, voidakseen täten lähestyä maan kukistettuja osia, joskin näillä seuduilla yltyvä kapina saattoi yrityksen menestymisen hyvin epäilyttäväksi. Tämä upseeri, joka saamiensa määräysten mukaisesti ei hiiskunut sanaakaan armeijamme vastoinkäymisistä ja Vendéestä saapuneista sangen huolestuttavista uutisista, oli sinä aamuna, jona kertomuksemme alkaa, koettanut pikamarssein saapua Mayenneen, missä aikoi parhaan kykynsä mukaan panna voimaan yllämainitun lakimääräyksen, täyttämällä puoliprikaatinsa rivit bretagnelaisella nostoväellä. Tämä nimi, joka myöhemmin tuli niin kuuluisaksi, oli ensi kerran laeissa syrjäyttänyt nimen asevelvollinen, joka ennen mainittiin tasavaltalaisilla rekryyteillä.
Ennenkuin lähdettiin Fougères'sta oli päällikkö käskenyt salaa jakaa sotilaille patruunia ja koko joukolle tarpeelliset muona-annokset leipää, jotta rekryytit eivät kiinnittäisi huomiota matkan pituuteen. Hän oli päättänyt olla viipymättä Ernéen levähdysasemalla, missä nostoväki toinnuttuaan hämmästyksestään olisi voinut yhtyä neuvotteluihin chouanien kanssa, joita varmaankin oli siellä täällä lähistössä.
Se synkkä hiljaisuus, joka vallitsi tuon vanhan tasavaltalaisen kepposen yllättämissä sotilaissa, ja heidän marssinsa hitaus tällä vuoren rinteellä kiihoittivat äärettömästi puoliprikaatin päällikön Hulot'n epäluuloa. Edellä annetun kuvauksen huomattavimmat piirteet olivat tuottaneet hänelle paljon ajattelemista. Senpä vuoksi hän asteli ääneti viiden nuoren upseerin keskellä, jotka kaikki vaikenemalla kunnioittivat esimiehensä mietiskelyä. Mutta saapuessaan Pèlerine-vuoren huipulle Hulot äkkiä ikäänkuin vaistomaisesti käänsi päänsä, tarkastaakseen rekryyttien levottomia kasvoja, ja keskeytti heti hiljaisuuden.
Bretagnelaiset olivat pitkin matkaa kulkeneet niin hitaasti, että heidän ja saattoväen välille oli jäänyt parin sadan askeleen välimatka.
