nämä sanat hänen seurassaan olevat upseerit ehdottomasti kääntyivät, kuten henkilöt, jotka äkillisen melun herättäminä kavahtavat ylös unestaan. Aliupseerit ja korpraalit noudattivat heidän esimerkkiään, ja koko joukko pysähtyi, vaikka ei ollut kuullut odotettua komentosanaa: seis!
Luodessaan katseen tähän partiokuntaan, joka pitkään kilpikonnaan vivahtaen kiipesi ylös vuoren rinnettä, nämä nuoret miehet, jotka isänmaan puolustaminen niin useiden muiden mukana oli temmannut pois henkisistä harrastuksista, ja joissa sota ei vielä ollut tukahuttanut kauneuden aistia, ihastuivat siinä määrin eteensä auenneesta näystä, etteivät vastanneet mitään tuohon huomautukseen, jonka merkitys muuten oli heille tuntematon. Vaikka he tulivatkin Fougères'sta, mistä näki saman maiseman, joskin perspektiivin vaikutuksesta hieman erilaisena, eivät he malttaneet olla vielä viimeisen kerran sitä ihailematta niinkuin nuo puolitaiturit, jotka nauttivat musiikkikappaleesta sitä enemmän, kuta tarkemmin tuntevat sen yksityiskohtia myöten.
Pèlerine-vuoren huipulta avautuu matkamiehen katseille avara Couësnon-laakso, jonka yhdessä taivaanrannan yli kohoavassa kohdassa sijaitsee Fougères'n kaupunki. Sen linna, joka on rakennettu kallion huipulle, hallitsee sieltäkäsin kolmea tai neljää tärkeätä tietä, ja tämä asema saattoi sen muinoin yhdeksi Bretagnen avaimista. Upseerit eroittivat täältä niinikään koko laveudeltaan tuon laaksoalueen, joka on yhtä huomattava maaperänsä tavattomasta hedelmällisyydestä kuin näköalojensa vaihtelevaisuudesta.
Joka taholla leviää liuskakivi-vuoria porrasmaisesti; niiden punervat rinteet ovat tammimetsien peittämiä, ja niiden juuria ympäröivät viileän siimeksiset laaksot. Nämä vuoret muodostavat laajan kehän, jonka keskellä on suunnattoman avara, englantilaista puutarhaa muistuttava alanko. Monet pensasaidat, jotka ympäröivät epätasaisesti jaettuja, tiheään esiintyviä, puiden suojaamia perintötiloja, painavat tähän vihreään ruohomattoon leiman, joka Ranskan maisemissa on harvinainen. Ja sen moninaisessa vaihtelevaisuudessa piilee runsaasti kauneuden salaisuutta, jonka vaikutus on kyllin voimakas valtaamaan kylmimmätkin mielet.
Tuona hetkenä tätä seutua elähytti sellainen ohimenevä hohde, jolla luonto joskus kaunistaa kuolemattomia tuotteitaan. Partiojoukon kulkiessa laakson poikki oli nouseva aurinko hitaasti hajoittanut ne valkoiset ja ohuet usvat, jotka syyskuun aamuina liitelevät niityillä. Sinä hetkenä, jona sotilaat kääntyivät, näytti näkymätön käsi poistavan tästä maisemasta viimeisen verhon, – tuollaiset ohuet pilvenhattarat, jotka näyttävät harsokankaalta, kun tämä jalokiviä peittäen kiihoittaa uteliaisuutta. Koko taivaanrannalla, johon upseerit suuntasivat katseensa, ei nyt näkynyt ohuintakaan pilveä, jonka hopeahohde olisi osoittanut, että tämä ääretön sinikupu oli taivaanlaki. Se näytti pikemmin silkkikatokselta, jota kannattivat epätasaiset vuorten sakarat ja joka näytti olevan pingoitettu yläilmoihin suojaamaan tuota komeata ketojen, niittyjen, purojen ja lehtojen muodostamaa yhteisryhmää.
Upseerit eivät ollenkaan kyllästyneet katselemaan tätä avaraa näköalaa, joka uhkui maaseudun monipuolista kauneutta. Toiset epäröivät kauan ennenkuin pysäyttivät katseensa noihin hämmästyttävän vaihteleviin metsikköihin, joiden väririkkautta muutamat kellastuneet pensaat lisäsivät vakavin pronssivivahduksin ja jotka selvästi erosivat epäsäännöllisesti mutkittelevien ojien leikkaamista smaragdivihreistä niityistä. Toiset upseerit taas kohdistivat huomionsa siihen vaihteluun, mitä tarjosivat punervat vainiot, joilla niitetty tattari kohosi keilanmuotoisina kuhilaina muistuttaen sotamiesten leiripaikassa pystyttämiä pyssykartioita; ne erosivat toisista pelloista, jotka ruiskuhilaineen hohtivat kullalle.
Siellä täällä esiin pistävät tummien tiilien peittämät katot, joiden torvista tuprusi ilmoille valkeata savua, ja Couësnon-laakson mutkittelevien purojen hopeajuovat lumosivat silmää, synnyttämällä tuollaisia näköhäiriöitä, jotka tuntemattomasta syystä saattavat mielen epäröiväksi ja haaveilevaksi. Viileiden syystuulahduksien hyvät tuoksut ja metsien voimakkaat lemut kohosivat kuin suitsutussavu ilmoille, huumaten tämän kauniin seudun ihailijat, jotka haltioittuneina katselivat sen outoja kukkia, sen rehevää kasvullisuutta ja vihannuutta; tämä kilpaileekin naapurimaan Englannin vehmauden kanssa. Muutamat nautaeläimet vilkastuttivat vielä tätä jo itsessään vaihtelevaa näkyä. Linnut lauloivat, ja niiden äänet panivat laakson ilmassa väräjämään vienon, hiljaisen sävelmän.
Vaikka mielikuvitus tarkkaavaisena täysin kykenisikin eteensä loihtimaan nuo runsaat varjon ja valon vaihtelevat asteet, vuorten autereiset ääripiirteet, ne eriskummaiset kaukonäyt, jotka syntyvät puuttomista paikoista, jokien levenemisistä ja etäisistä siroista polvista; vaikka muisto ikäänkuin värittää tämän luonnoksen, joka on yhtä haihtuva kuin se hetki, jona se on syntynyt, niin saavat näitä kuvauksia harrastavat henkilöt ainoastaan puutteellisen käsityksen siitä lumoavasta näytelmästä, joka valtasi nuorten upseerien vielä vaikutelmille alttiin mielen.
Ajatellessaan, että nuo poloiset sotapalvelukseen kutsutut vastoin tahtoaan lähtivät kotiseudultaan ja luopuivat rakkaiksi käyneistä tavoistaan, mennäkseen kentiesi kuolemaan oudoille seuduille, antoivat nuoret upseerit heille ehdottomasti anteeksi heidän vitkastelunsa, jonka hyvin ymmärsivät. Vieläpä he, osoittaen sotilaille ominaista jalomielisyyttä, salasivat suvaitsevaisuutensa teeskennellen haluavansa tarkastaa tämän kauniin seudun taisteluasemia.
Mutta Hulot, jota kai on paras sanoa päälliköksi, jos ei tahdo hänelle antaa tuota jotenkin epäsointuisaa arvonimeä "puoliprikaatin komentaja", oli niitä sotureita, jotka eivät uhkaavan vaaran hetkenä viehäty maiseman kauneudesta, vaikkapa heidän edessään olisi itse maallinen paratiisi. Hän pudisti siis paheksuen päätänsä ja rypisti paksuja tummia kulmakarvojaan, jotka saattoivat hänen kasvonsa ankaran näköisiksi.
– Miksi hiidessä he eivät tule? – hän kysyi toistamiseen kaiuttaen sodan melussa vahvistunutta ääntänsä. – Onkohan kylässä joku suopea Neitsyt Marian kuva, jota hyväilevät?
– Kysyt miksi? – vastasi eräs ääni.
Kuullessaan näiden sanojen kaiun, joka tuntui lähtevän sellaisesta paimentorvesta, millä näiden laaksojen asukkaat kokoavat karjalaumojaan, päällikkö kääntyi äkkiä kuin olisi saanut miekanpiston ja näki parin askeleen päässä eriskummaisemman henkilön kuin kukaan Mayenneen kutsutuista tasavallan suojelijoista.
Tällä lyhyellä, tanakalla, hartevalla, oudolla miehellä oli melkein yhtä iso pää kuin härällä, jota hän vielä monella muullakin tavalla muistutti. Leveät sieramet saattoivat hänen nenänsä vielä lyhyemmän näköiseksi kuin se olikaan. Paksujen huulten lomitse esiin välkkyvät lumivalkoiset hampaat, suuret, pyöreät mustat silmät uhkaavine kulmakarvoineen, hänen riippuvat korvansa ja punainen tukkansa olivat vähemmin ominaisia kauniille kaukaasialaiselle rodullemme kuin ruohonsyöjille. Lisäksi tältä lakittomalta päältä puuttuivat kaikki muutkin sivistyneen ihmisen tuntomerkit, joten se näytti yhä kummallisemmalta. Auringon ruskettamat kasvot, joiden kulmikkaat piirteet vivahtivat näiden seutujen maaperää peittävään graniittiin, olivat tämän omituisen olennon ruumiin ainoa näkyvä osa. Kaulasta lähtien hän oli puettu punaisesta palttinasta tehtyyn mekkoon, joka oli vielä karkeampi kuin köyhimpien rekryyttien housukangas.
Tämä mekko, jonka kansantieteeseen perehtynyt henkilö olisi tuntenut gallialaisten sagaksi, ulottui vyötäisiin, missä se kömpelösti veistettyjen puupalikkain avulla, joista muutamissa vielä oli jäljellä kaarna, kannatti kahta vuohennahasta tehtyä pussinmuotoista housunlahjetta. Nämä vuohennahat, jotka peittivät hänen säärensä ja reitensä, tekivät mahdottomaksi eroittaa ihmisruumiin muotoa. Suunnattoman jykevät puukengät peittivät hänen jalkansa. Hänen pitkät kiiltävät hiuksensa muistuttivat vuohennahkojen karvoja ja valuivat alas molemmin puolin kasvoja, ollen jakauksella keskeltä, kuten niiden keskiaikaisten kuvapatsaiden tukka, joita vielä näkee muutamissa tuomiokirkoissa. Sellaisen nystyräsauvan asemesta, jota rekryytit kantoivat
