tai kömpelyys paljastaisi hänen hommansa Atoksen tottuneelle katseelle.
Meidän on muuten tunnustettava, että niin kerkeä kuin d'Artagnan olikin käyttämään viekkautta Aramiin kavaluutta tai Portoksen turhamaisuutta vastaan, hävetti häntä kuitenkin mutkitella Atokselle, tälle vilpittömälle ja avosydämiselle miehelle. Hänestä tuntui, että Aramis ja Portos pitäisivät häntä arvossa sitä enemmän, jos heidän oli pakko tunnustaa hänet mestarikseen valtiotaidossa, mutta että Atos sitävastoin pitäisi häntä sellaisessa tapauksessa vähemmin arvossa. – Voi, miksei Grimaud ole täällä, harvapuheinen Grimaud? – ajatteli d'Artagnan; – hänen vaiteliaisuutensakin sisälsi niin paljon, mitä minä olisin käsittänyt. Grimaudin äänettömyys oli niin kaunopuheista?
Sillävälin taukosi vähitellen kaikki melu talossa. D'Artagnan kuuli, kuinka ovia ja ikkunaluukkuja teljettiin, ja sitten kun koirat olivat jonkun aikaa vastailleet toistensa luskutukseen ulkona kedolla, vaikenivat nämäkin. Viimein suoritti muuan lehtoon laskeutunut satakieli yön hiljaisuudessa sulosointuisten sävelmiensä jakson ja nukahti sitten. Koko linnassa kuului nyt ainoastaan tasaisten askelten yksitoikkoista kumua hänen huoneensa alta. Hän oletti Atoksen makuukamarin olevan siellä.
– Hän kävelee ja pohtii, – ajatteli d'Artagnan, – mutta mitä? Sitä on mahdoton tietää. Muun voi arvata, mutta sitä ei.
Vihdoin Atos nähtävästi kävi levolle, sillä tämä viimeinenkin melu lakkasi.
Hiljaisuus ja väsymys yhdessä voittivat nyt d'Artagnanin; hänkin ummisti silmänsä, ja melkein heti yllätti hänet uni.
D'Artagnan ei koskaan nukkunut pitkään. Tuskin kultasi aamurusko hänen uutimiaan, kun hän jo hyppäsi vuoteeltaan ja avasi ikkunat. Silloin oli hän sälekaihtimen lomitse näkevinään jonkun käyskentelevän pihalla ja visusti varovan vähintäkin melua. D'Artagnanin tapana oli hankkia varmuutta kaikesta ympärillään tapahtuvasta; hän tarkasteli tiukasti kävelijää ja tunsi nyt Raoulin granaatinvärisen ihokkaan ja ruskeat kiharat.
Nuorukainen – sillä se oli tosiaan hän – avasi tallin oven, talutti ulos punaruskean hevosen, jolla oli edellisenä päivänä ratsastanut, satuloitsi ja suitsitti sen omin käsin yhtä joutuisasti ja näppärästi kuin taitavin tallimestari, vei sitten hevosen oikeanpuolista lehtokujaa myöten kasvimaalle, avasi pienen takaveräjän, jolta alkoi polku, talutti hevosen ulos veräjästä ja sulki sen jälkeensä. Puutarhamuurin yli näki sitten d'Artagnan hänen karauttavan pois kuin nuoli, taivuttaen päänsä pihlajain ja akasiapuiden riippuvain, kukkivien oksain alitse.
D'Artagnan oli edellisenä päivänä pannut tähdelle, että polku vei
Bloisiin.
– Kas, kas! – tuumi gascognelainen, – tuossapa veitikka, jolla on jo pikku tepposia ja joka ei näy Atoksen lailla vihaavan kaunista sukupuolta! Hän ei ratsasta metsälle, sillä hänellä ei ole aseita eikä koiria mukanaan; häntä ei ole myöskään kukaan lähettänyt, sillä hän piileksii. Mutta keltä…? minultako vai isältään…? sillä olenpa varma siitä, että kreivi on hänen isänsä… Hitto, siitä asiasta pitää minun saada selko; puhunkin siitä vilpittömästi Atokselle.
Tuli täysi päivä; kaikki se erilainen melu, jonka d'Artagnan oli edellisenä iltana kuullut vähitellen vaimenevan, palasi nyt hiljalleen: lintu lehtoon, koira koppiin, lampaat niitylle; Loire-virran äyräisiin kiinnitetyt veneetkin näkyivät lähtevän liikkeelle, työntäytyen ulos rannasta ja ajautuen virran vietäviksi. D'Artagnan seisoi yhä ikkunassaan, jottei olisi herättänyt ketään; mutta kuullessaan linnan ovien ja ikkunaluukkujen avautuvan antoi hän viimeiset kosketukset hiuksilleen ja viiksilleen, harjasi totuttuun tapaan hattunsa röydät takinhihalla ja astui alas portaita. Tuskin oli hän päässyt viimeiselle askelmalle, kun huomasi Atoksen, joka kumartui maata kohti ja näytti etsivän jotakin.
"Hyvää huomenta, isäntä hyvä!" virkkoi d'Artagnan.
"Huomenta, hyvä ystävä! Oletko nukkunut hyvin?"
"Mainiosti. Vuode oli yhtä verraton kuin eilisiltainen ateria ja kohtelias vastaanottosi. Mutta mitä tarkkailit niin huomaavaisesti? Oletko sinäkin hullaantunut tulppaaneihin?"
"Veikkonen, älä tee pilaa minusta. Maalla asuessaan tulee usein muutelleeksi mielitekojaan ja huomaamattansakin rakastaneeksi kaikkia kauneuksia, joita Jumalan silmä loihtii esiin maan uumenista ja joita kaupunkilainen halveksii. Seisoinpahan vain katselemassa tähän lammen partaalle istuttamiani kurjenmiekkoja, joita on tallattu aamusella. Puutarharengit ovat maailman kömpelöimpiä ihmisiä. Viedessään hevosta takaisin talliin, sitten kun he ovat tuoneet sillä vettä, ovat ne antaneet sen polkea kukkalavaa."
D'Artagnan alkoi hymyillä.
"Vai niin sinä luulet?" sanoi hän.
Hän vei nyt ystävänsä mukanaan lehtokujaan, missä näkyi hiekkaan painuneina useita samanlaisia askeleenjälkiä kuin kurjenmiekkainkin lavassa.
"Täälläkin näyttää olevan jälkiä; katsos, Atos", huomautti hän välinpitämättömästi.
"Tosiaankin, ja ihan vereksiä."
"Niin, ihan vereksiä", kertasi d'Artagnan.
"Kuka onkaan lähtenyt ratsastamaan aamusella?" kummasteli Atos itsekseen levottomana. "Onkohan joku hevonen päässyt irti tallista?"
"Se ei ole luultavaa", vastasi d'Artagnan, "sillä askeleet näyttävät aivan täsmällisiltä."
"Missä on Raoul?" huudahti Atos; "ja mistä johtuu, etten ole jo nähnyt häntä?"
"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan ja laski hymyillen sormensa huulilleen.
"Mitä nyt?" kysyi Atos.
D'Artagnan kertoi näkemänsä ja piti tällöin tarkoin silmällä isäntänsä kasvoja.
"Ahaa, nyt arvaan", virkkoi Atos kohauttaen keveästi olkapäitään, "poika-poloinen on ratsastanut kaupunkiin."
"Mitä hän siellä tekisi?"
"Ka, hyväinen aika, hän tietenkin tahtoo kuulustaa pikku la Vallièren vointia. Muistathan lapsen, joka eilen nyrjäytti jalkansa?"
"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan epäröiden.
"En ainoastaan luule, vaan olen varma siitä", vastasi Atos. "Etkö huomannut, että Raoul on rakastunut?"
"Paljon mahdollista, mutta kehen? Tuohon seitsenvuotiaaseen lapseenko?"
"Raoulin iällä, hyvä ystävä, on sydän niin täysinäinen, että sen täytyy avautua jollekin, joko unelmalle tai todellisuudelle. Ja hänen rakkautensa on puolittain toista puolittain toista."
"Laskethan vain leikkiä? Tuollainen pikku tyttönen?"
"Etkö siis nähnyt, että hän on maailman kaunein pienokainen? Hänellä on kullankeltaiset kutrit ja siniset, veitikkamaiset sekä samalla unelmoivat silmät."
"Mutta mitä sanot sinä sellaisesta rakkaudesta?"
"En sano mitään; minä nauran ja teen pilaa Raoulista, mutta nämä sydämen ensimmäiset tunteet ovat niin kaikkivaltaisia, nämä ensimmäisen lemmen kaihoisat purkaukset nuorilla ihmisillä ovat samalla kertaa niin suloisia ja katkeria, että niillä usein tuntuu olevan intohimon koko luonne. Muistan Raoulin ikäisenä rakastuneeni kreikkalaiseen kuvapatsaaseen, jonka oli kunnon kuninkaamme
