saakaan mitään silmäänpistävää vammaa, hän tulee kuitenkin ontumaan koko ikänsä."
"Se olisi kamalaa!" virkahti Atos.
D'Artagnanilla oli jo leikkipuhe huulillaan, mutta nähdessään Atoksen vilkkaan osanoton pidättyi hän.
"Se minut tekee ihan epätoivoiseksi, monsieur", pitkitti Raoul, "että minä olin syypää tapaturmaan."
"Sinäkö, Raoul?" kysyi Atos.
"Niin, minun luoksenihan kiirehtiäkseen hän hyppäsi alas puuläjältä."
"Teillä on yksi ainoa keino asian hyvittämiseksi, hyvä Raoul, nimittäin että sovitukseksi menette naimisiin tytön kanssa", virkkoi d'Artagnan.
"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "te teette pilaa todellisesta onnettomuudesta; se on kovin paha."
Raoul tunsi yksinäisyyden tarvista, voidakseen antaa vapaan vallan kyynelilleen. Hän palasi huoneeseensa eikä lähtenyt sieltä ennen kuin aamiaistunnilla.
Ystävysten hyvää sopua ei aamullinen kahakka vähääkään häirinnyt. He aterioitsivatkin mitä parhaalla ruokahalulla, tuolloin tällöin katsellen Raoul-parkaa, joka kostein silmin ja rauhattomana tuskin maistoi mitään.
Aamiaiselta päästyä saapui kaksi kirjettä, jotka Atos luki tarkkaavasti, ja hän ei voinut pidättyä useaan kertaan hätkähtämästä. D'Artagnan näki pöydän yli hänen lukevan noita kirjeitä, ja ollen hyvin terävänäköinen, vannoi hän itsekseen tuntevansa toisesta kirjeestä Aramiin hienon käsialan; toisen isot koukerot ilmaisivat harjaantumatonta naisen kättä.
"Kuulehan", ehdotti d'Artagnan Raoulille, huomatessaan Atoksen haluavan jäädä yksikseen joko vastaamaan kirjeisiin tai pohtimaan niiden sisältöä, "pistäytykäämme miekkailusaliin; aikamme kuluu paremmin."
Nuori mies silmäsi Atosta, joka vastasi hänen katseeseensa myöntävällä merkillä.
He menivät matalaan pohjakerran saliin, jonka seinillä riippui nuppikärkisiä harjoitusmiekkoja, naamioita, sormikkaita, sotisopia, sanalla sanoen kaikkia miekkailutaidon välineitä.
"No?" kysyi Atos, neljännestuntia myöhemmin tullessaan katsomaan.
"Hänellä on jo sinun varma käsivartesi, Atos", vastasi d'Artagnan, "ja jos hänellä olisi kylmäverisyytesikin, voisin onnitella häntä."
Nuori mies seisoi hieman nolona. Kerran tai kaksi oli hän osannut d'Artagnania käsivarteen tai reiteen, mutta tämä oli antanut hänelle vähintään kaksikymmentä survaisua ruumiin arimpiin kohtiin.
Samassa tuli Charlot tuomaan d'Artagnanille hyvin tärkeää kirjettä, jonka oli vastikään saanut eräältä lähetiltä.
Nyt oli Atoksen vuoro vaivihkaa vilkua siihen.
D'Artagnan luki kirjeen ilman mitään näkyvää liikutusta, ja loppuun päästyään sanoi hän hiukan pudistaen päätänsä:
"Nyt näet kuitenkin, hyvä ystävä, mitä palvelus merkitsee, ja teet tosiaankin aivan oikein siinä, ettet tahdo uudestaan siirtyä sotaväkeen: herra de Tréville on sairastunut, ja komppania ei tule toimeen ilman minua; senvuoksi on lomani loppunut."
"Lähdet siis takaisin Pariisiin?" kysyi Atos vilkkaasti.
"Niin, ei tässä muukaan auta", pahoitteli d'Artagnan; "mutta etkö sinäkin tule sinne?"
Atos punehtui hiukan ja vastasi:
"Jos matkustan sinne, niin olisi minulle hyvin mieluista saada tavata sinut siellä."
"Kuulehan, Planchet!" huusi d'Artagnan ovelta; "me lähdemme kymmenen minuutin kuluttua, – anna hevosille kauroja."
Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:
"Minusta tuntuu kuin puuttuisi täältä jotakin, ja olen todella pahoillani siitä, että poistun luotasi ennen kuin olen saanut tavata kunnon Grimaudia."
"Grimaudia!" toisti Atos. "Olet oikeassa, ja minua kummastuttikin, että sinä et kysynyt häntä. Olen lainannut hänet eräälle ystävälleni."
"Joka ymmärtää hänen merkkikieltänsä?" virkkoi d'Artagnan.
"Niin toivon", vastasi Atos.
Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti. D'Artagnan puristi Raoulin kättä, otti Atokselta lupauksen, että tämä kävisi tervehtimässä häntä, jos saapuisi Pariisiin, ja muussa tapauksessa kirjoittaisi hänelle, ja nousi sitten ratsaille. Ainiaan säntillinen Planchet istui jo satulassa.
"Ettekö tule mukaan?" virkkoi d'Artagnan hymyillen Raoulille; "ratsastan Bloisin kautta."
Raoul kääntyi Atokseen, joka pidätti hänet melkein huomaamattomalla merkillä.
"En, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä jään herra kreivin luo."
"Hyvästi siis, hyvät ystävät!" toivotti d'Artagnan, vielä kerran puristaen heidän kättänsä; "Jumalan haltuun! kuten aina sanoimme, kun erisimme kardinaali-vainajan aikana."
Atos viittasi kädellään, ja Raoul kumarsi. D'Artagnan ja Planchet lähtivät taipaleelle.
Kreivi seurasi heitä katseellaan, käsi tuettuna nuorukaisen olkapäähän, tämä kuin oli melkein hänen mittaisensa; mutta niin pian kun he olivat kadonneet muurin taakse sanoi kreivi:
"Raoul, lähdemme tänä iltana Pariisiin."
"Mitä!" huudahti nuorukainen ja vaaleni.
"Voit esittää minun hyvästini ja omasikin madame de Saint-Remylle.
Odotan sinua tänne kello seitsemäksi."
Nuori mies kumarsi tuskan ja kiitollisuuden sekavin ilmein ja meni toimittamaan ratsuansa satuloiduksi.
D'Artagnan oli tuskin ehtinyt pois heidän näkyvistään, kun hän otti kirjeen taskustaan ja luki toiseen kertaan:
Palatkaa heti Pariisiin.
J.M…
"Kirje on nuiva", jupisi d'Artagnan, "ja jollei siihen liittyisi jälkilisäystä, niin en kenties tajuaisikaan sen sisältöä, mutta onneksi on tässä sellainenkin."
Hän luki nyt taas tämän merkillisen lisäyksen, jonka takia hän soi anteeksi kirjeen töykeyden:
J.K. Menkää Bloisin kuninkaallisen rahastonhoitajan luo; ilmoittakaa nimenne ja näyttäkää hänelle tämä kirje, niin saatte nostaa kaksisataa pistolia.
"Sellaisesta tekstistä minä pidän", tuumi d'Artagnan; "kardinaali kirjoittaa parempia sepitelmiä kuin luulinkaan! No niin, Planchet, käykäämme tervehtimässä kuninkaallista rahastonhoitajaa, ja sitten lähdemme matkaan."
"Pariisiin, monsieur?"
"Sinne."
Ja hevoset saivat ravata minkä jaksoivat.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Herra de Beaufort
Luokaamme
