laskeusi lopulta mitä kunnioittavimmin herra de Chavignyn jalkoihin.
Tämä oli pitävinään pilaa kerrassaan oivallisena ja nauroi sille makeasti. Nauramasta päästyään hän puraisi huultansa ja alkoi rypistellä silmäkulmiaan.
Vihdoin teki herra de Beaufort Pistachelle mitä vaikeimmin vastattavan kysymyksen, nimittäin kuka on suurin varas koko tunnetussa maailmassa.
Tällä kertaa kiersi Pistache jälleen kamarin, mutta ei pysähtynyt kenenkään luo; se meni ovelle, raapi käpälällään ja vinkui.
"Katsokaahan, hyvät herrat", virkkoi prinssi, "kun tämä mielenkiintoinen elukka ei täältä löydä kysymääni henkilöä, niin se tahtoo etsiä tätä muualta. Mutta olkaa huoletta, ette te silti jää vastauksetta. Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua, "tulehan tänne." Koira totteli. "Tunnetun maailman suurin varas", aloitti nyt prinssi, "onko se kuninkaan käsikirjuri Le Camus, joka tuli Pariisiin kaksikymmentä livreä taskussaan ja nyt omistaa kuusi miljoonaa?"
Koira pudisti päätänsä kieltäväksi vastaukseksi.
"Onko se", arvaili prinssi, "yli-intendentti d'Émery, joka naittaessaan poikansa herra Thorén antoi tälle kolmensadantuhannen livren vuosikorot ja hotellin, johon verraten Tuileriet ovat tölli ja Louvre hökkeli?"
Koira pudisti jälleen päätänsä.
"Eikö hänkään?" urkki prinssi. "Kukahan se sitten lieneekään? Olisiko se sattumalta illustrissimo facchino Mazarini di Piscina, hä?"
Pistache teki mitä myöntävimpiä merkkejä, kahdeksaan tai kymmeneen kertaan peräkkäin nostaen ja laskien päätänsä.
"Näette nyt, hyvät herrat", huomautti herra de Beaufort läsnäolijoille, jotka eivät tällä kertaa uskaltaneet nauraa edes salavihkaa, "että illustrissimo facchino Mazarini di Piscina on tunnetun maailman suurin varas – niin väittää ainakin Pistache."
Siirtykäämme nyt kolmanteen taitotemppuun.
"Hyvät herrat", pitkitti Beaufortin herttua, käyttäen vallitsevaa syvää hiljaisuutta illan kolmannen jakson ohjelman esittämiseen. "Te muistatte kaikki, että Guisen herttua opetti kaikki Pariisin koirat hyppäämään sauvan yli mademoiselle de Ponsille, jonka hän oli julistanut kaunottarista kauneimmaksi. No niin, hyvät herrat, se ei ollut mitään, sillä nuo elukat tottelivat vain koneellisesti, koska ne eivät osanneet tehdä mitään eroa" – herra de Beaufortin piti sanoa eroitusta – "niiden, joille oli hypättävä, ja niiden välillä, joille ei sopinut sitä kunnioitusta osoittaa. Pistache saa teidät vakuutetuksi siitä, että hän on korkealla kanssaveljiensä yläpuolella kuten herra kuvernööri. Herra de Chavigny, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle keppiänne."
Herra de Chavigny luovutti keppinsä herra de Beaufortille, joka piteli sitä vaakasuorasti jalan päässä lattiasta.
"Pistache, veikkonen", hän sanoi, "olehan hyvä ja hyppää madame de
Montbazonille."
Kaikki alkoivat nauraa; tiedettiin, että Beaufortin herttua oli vangitsemisensa hetkenä ollut madame de Montbazonin julkinen rakastaja.
Pistache ei vähääkään vastustanut; se hyppäsi keveästi sauvan yli.
"Mutta", huomautti herra de Chavigny, "minun nähdäkseni tekee Pistache aivan kuten toverinsakin, kun nämä hyppäsivät mademoiselle de Ponsille."
"Odottakaahan vain", vastasi prinssi. "Pistache ystäväiseni, hyppäähän kuningattarelle."
Ja hän kohotti keppiä kuusi tuumaa.
Koira hyppäsi kunnioittavasti yli.
"Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua kohottaen keppiä kuusi tuumaa lisää, "hyppäys kuninkaalle!"
Koira otti vauhtia ja loikkasi keveästi kepin yli, vaikka tämä oli jo korkealla.
"Ja nyt olkaa tarkkaavaisia", pitkitti herttua alentaen kepin melkein lattiaan asti; "Pistache, ystäväiseni, hyppää vielä illustrissimo facchino Mazarini di Piscinalle!"
Koira käänsi takapuolensa keppiin päin.
"No, mitä nyt?" sanoi herra de Beaufort, tehden puolikehän koiran hännästä sen päähän ja uudestaan tarjoten sille keppiä; "hypätkäähän toki, herra Pistache."
Mutta kuten edelliselläkin kerralla pyörähti Pistache pois ja käänsi takapuolensa keppiin päin.
Herra de Beaufort uudisti äskeisen liikkeensä ja toisti käskynsä, mutta nyt oli Pistachen kärsivällisyys lopussa; se hyökkäsi raivoisasti kiinni keppiin, tempaisi sen prinssin käsistä ja puri sen poikki hampaissaan.
Herra de Beaufort otti molemmat pätkät koiran kidasta ja antoi ne hyvin totisena herra de Chavignylle, pyydellen kaikesta sydämestään anteeksi ja ilmoittaen hänelle, että näytäntö oli nyt päättynyt. Mutta samalla hän lupasi, että jos kuvernööri taas kolmen kuukauden kuluttua tulisi katsomaan, olisi Pistachella silloin uusia esityksiä valmiina.
Kolmea päivää myöhemmin huomattiin Pistache myrkytetyksi.
Rikollisesta koetettiin saada selvää, mutta tämä jäi tuntemattomaksi, kuten voi arvatakin. Herra de Beaufort toimitti koiralle pystytetyksi hautapatsaan, muistokirjoituksena:
"Tässä lepää Pistache, älykkäimpiä koiria, mitä on koskaan ollut olemassa."
Tätä hautakirjoitusta vastaan ei ollut mitään muistuttamista, eikä herra de Chavigny kyennyt estämään sitä.
Mutta sitten lausui herttua ihan teeskentelemättömästi, että koiraan oli koeteltu sitä myrkkyä, jota aiottiin käyttää häntä itseänsä vastaan, ja eräänä kertana hän päivällistä syötyänsä laskeusi makuulle valittaen, että häntä vaivasi ähky ja että Mazarin oli hänet myrkyttänyt.
Tämä uusi kuje tuli kardinaalin korviin ja säikähdytti häntä pahasti. Vincennesin vankitornia pidettiin hyvin epäterveellisenä, ja rouva de Rambouillet oli virkkanut, että se huone, jossa Puylaurens, marski Ornano ja Vendômen suurpriori olivat kuolleet, vastasi täydellisesti arseniikkiannosta; se sukkeluus oli levinnyt laajalti. Mazarin kielsi nyt antamasta vangin nauttia mitään ennen kuin oli maistettu hänen viiniänsä ja ruokaansa. Ja silloin toimitettiin hänelle päällysmies La Ramée koemaistelijaksi.
Herra de Chavigny ei sillävälin ollut antanut herttualle anteeksi niitä hävyttömyyksiä, jotka viaton Pistache oli jo saanut maksaa. Herra de Chavigny oli kardinaali-vainajan kätyri, sanottiinpa häntä Richelieun pojaksikin; hänen piti siis jossakin määrin kyetä hirmuhallintaan. Hän antoi nyt herra de Beaufortin korvata suunpieksämisensä. Hän otatti tältä pois ne teräsveitset ja hopeahaarukat, joita hänen oli tähän asti sallittu käyttää, ja toimitti tilalle hopeaveitset ja puuhaarukat. Herra de Beaufort valitti siitä, mutta herra de Chavigny vastasi hänelle saaneensa tietää kardinaalin virkkaneen leskiherttuattarelle, että hänen poikansa oli elinkautinen vanki, joten hän pelkäsi, että vanki tämän murheellisen tiedon kuullessaan voisi yrittää itsemurhaa. Kaksi viikkoa jälkeenpäin huomasi herra de Beaufort kaksi riviä pikkusormen vahvuisia puuntaimia istutetuksi tien varrelle, joka johti pallopaikalle; hän kysyi, mitä se merkitsi, ja sai vastaukseksi, että siten tahdottiin varata hänelle siimestä vastedes. Eräänä aamuna tuli puutarhuri hänen luokseen ilmoittamaan, ollen yrittävinään tuottaa vangille mielihyvää, että häntä varten aiottiin muokata parsalavoja. Kuten jokainen
