erehtymättömästä katseestaan, mikä saattoi antaa aihetta siihen oletukseen, että hän tosiaankin oli kardinaali de Richelieun poika, sillä samalla ominaisuudella tahtoi tuo suuri valtiomieskin kunnostautua. Hän silmäili tarkkaavasti kokelasta ja katsoi Grimaudin likekkäiset kulmakarvat, ohuet huulet, käyrän nenän ja ulkonevat poskipäät varsin hyviksi tuntomerkeiksi. Hän puhui Grimaudille vain kaksitoista sanaa, joihin tämä vastasi ainoastaan neljällä.
"Te olette oiva mies, juuri sellainen kuin olen ajatellut", virkkoi sitten herra de Chavigny. "Pistäytykää nyt sopimaan herra La Raméen kanssa ja sanokaa hänelle, että te tyydytätte minua kaikin puolin."
Grimaud kääntyi kannoillaan ja lähti suoriutumaan La Raméen paljoa tyystimmästä tarkastuksesta. Tämän teki vaateliaammaksi se seikka, että herra de Chavigny tiesi saavansa luottaa häneen, joten hänkin luonnollisesti halusi saada luottaa uuteen apuriinsa.
Grimaudilla oli juuri ne ominaisuudet, jotka voivat houkutella apulaisen tarpeessa olevaa vankilankaitsijaa, ja tehtyään joukon kysymyksiä, joista kukin sai hädin neljänneksen vastausta, ihastui La Ramée tästä harvasanaisuudesta, hykersi käsiään ja merkitsi Grimaudin nimen luetteloon.
"Ohje?" kysyi Grimaud.
"Kuuluu näin: vankia ei saa milloinkaan jättää yksikseen, häneltä on otettava pois pistävät tai terävät esineet, häntä on estettävä antamasta merkkejä kellekään ulkopuolelle tai liian kauan juttelemasta vartiosoturien kanssa."
"Siinä kaikki?" kysyi Grimaud.
"Niin, tällähaavaa", vastasi La Ramée. "Jos sattuu erityisiä seikkoja, niin annetaan uusia ohjeita."
"Hyvä", sanoi Grimaud.
Ja hän astui Beaufortin herttuan huoneeseen.
Tämä suori juuri partaansa, jonka hän oli antanut kasvaa kuten tukankin, herättääkseen siten närkästystä Mazarinia vastaan, näyttäytymällä ulkonaisesti niin viheliäisessä ja kurjassa kunnossa kuin mahdollista. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä sitten luullut torninsa korkeudesta tuntevansa eräiden vaunujen sopessa kauniin rouva de Montbazonin, jonka muisto oli hänelle vielä rakas, e; hän tahtonut olla tälle samaa kuin Mazarinille; toivoen saavansa nähdä hänet jälleen, pyysi hän senvuoksi lyijykampaa, joka hänelle toimitettiinkin.
Herra de Beaufort pyysi lyijykampaa siitä syystä, että hänellä oli hiukan punertava parta, kuten kaikilla vaaleaverisillä henkilöillä; hän värjäsi sitä nyt kampaamisellaan.
Huoneeseen tultuaan näki Grimaud kamman, jonka prinssi oli laskenut pöydälle; syvään kumartaen otti hän sen.
Herttua katseli eriskummaista olentoa hämmästyneenä.
Olento pisti kamman taskuunsa.
"No, mitä nyt?" huudahti herttua; "mikä vintiö sinä olet?"
Grimaud ei vastannut; hän vain kumarsi toistamiseen.
"Oletko mykkä?" ärjäisi herttua.
Grimaud teki kieltävän liikkeen.
"Mikä sitten olet? Vastaa, minä käsken!" tiuskasi herttua.
"Vahti", vastasi Grimaud.
"Vahti!" huudahti herttua; "kas, tuota hirtehisnaamaa vain puuttui kokoelmastani! Hei! La Ramée! Tänne joku!"
La Ramée riensi paikalle. Prinssin kovaksi onneksi aikoi hän nyt uuteen apulaiseensa luottaen lähteä Pariisiin, – hän oli jo ollut pihalla, ja kiipesi ylös hyvin nyreänä.
"Mikä hätänä, prinssi?" kysyi hän.
"Kuka on tuo roisto, joka ottaa kampani ja panee sen taskuunsa?" kysyi herra de Beaufort.
"Hän on vartijoitanne, monseigneur, hyvin ansiokas mies, jota te vielä pidätte yhtä suuressa arvossa kuin herra de Chavigny ja minä, siitä olen vakuutettu."
"Mutta minkätähden riistää hän minulta kamman?"
"Tosiaankin", kysyi La Ramée, "minkätähden viet monseigneurilta kamman?"
Grimaud otti kamman taskustaan, laski sen syrjälle sormensa ja virkkoi ainoastaan, osoittaen sen isointa hammasta:
"Pistävä."
"Se on totta", myönsi La Ramée.
"Mitä se tolvana sanoo?" kysyi herttua.
"Että kaikki pistävät esineet ovat kiellettyjä monseigneurilta."
"Mitä!" huudahti herttua; "oletteko järjiltänne, La Ramée? Itsehän annoitte minulle tuon kamman."
"Tein siinä hyvin väärin, monseigneur, sillä antaessani sen teille rikoin ohjesääntöäni."
Herttua loi vimmastuneen katseen vartijaan, joka oli nyt luovuttanut kamman La Raméelle.
"Näen heti, että tuo lurjus vielä tuottaa minulle hirmuista kiusaa", jupisi hän.
Vankiloissa ei ole mitään keskitietä. Kaikessa, ihmisissä kuten elottomissakin esineissä, nähdään joko ystäviä tai vihollisia; rakastetaan tai vihataan, toisinaan syystä, mutta usein vaiston perusteella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Grimaud oli ensi silmäyksellä miellyttänyt kuvernööriä ja La Raméeta, täytyi hänen heti tuntua vastenmieliseltä herra de Beaufortista, koska ne ansiot, joita hänellä oli herra de Chavignyn ja päällysmiehen silmissä vangin katsantokannan mukaan olivat vikoja.
Kuitenkaan ei Grimaud tahtonut heti ensimmäisenä päivänä uhitella vangille; hän ei halunnut nostattaa vastaansa hetkellistä pahastusta, vaan katkeran ja piintyneen vihan. Hän poistui sen vuoksi neljän vartiosoturin tieltä, jotka olivat nyt murkinoineet ja saattoivat niin ollen ryhtyä jälleen palvelukseensa prinssin luona.
Prinssi puolestaan hautoi parhaillaan uutta ilvettä, josta hän toivoi suurta huvia. Hän pyysi krapuja seuraavan päivän aamiaiseksi ja aikoi päivän mittaan valmistaa pikku hirsipuun, ripustaakseen siihen kauneimman kravun. Keittäessä tullut punainen väri ei jättäisi vähäisintäkään epäilyksen vaaraa viittauksen merkityksestä,15 ja hän saisi siten hauskutuksekseen nähdä kardinaalin perikuvan killumassa, odottaessaan hänen todellista hirttämistään, kenenkään kykenemättä väittämään, että hän oli hirttänyt muuta kuin kravun.
Päivä kului teloituksen valmisteluun. Ihminen tulee vankilassa usein hyvin lapselliseksi, ja herra de Beaufortin luonne oli sellainen, että sen ilmiön täytyi esiintyä enemmän hänessä kuin muissa. Hän lähti tavallisuuden mukaan ulos kävelylle, taittoi pari kolme pikku oksaa, joiden piti näytellä osaa hänen ilveilyssään, ja uuraasti etsittyään löysi hän viimein palasen särkynyttä ikkunaruutua, mikä löytö tuntui tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi. Huoneeseensa palattuaan nyppi hän langat nenäliinastaan.
Ainoakaan näistä seikoista ei välttänyt Grimaudin vaanivaa katsetta.
Seuraavana päivänä oli hirsipuu valmis, ja voidakseen pystyttää sen keskilattialle teroitti herra de Beaufort toisen pään lasipalasellaan.
La Ramée katseli hänen hommiaan uteliaana kuin isä, joka odottaa saavansa uuden lelun lapsilleen, ja nuo neljä vartiosoturia silmäilivät häntä sellaisin joutilaisuuden ilmein, jollainen sävy
Kardinaalin asuun kuuluu punainen kauhtana. –
