usein ajatuksiaan suorasanaisestikin mitä vaivaloisimmin. Niinpä lauloikin hänestä Blot, sen ajan tilapäisrunoilija:
Hän. taisteluissa loistain pauhaa, ja syystä häntä peljätään; mut kun hän haasteluun saa rauhaa, näät hanhen päässeen pärräämään.
Gaston taas loistaa aimo lailla,
kun järkeilyä tarvis on;
Beaufort miks' onkaan kieltä vailla,
Gaston miks' käsivarreton?
Tästä näkee, että vangin täytyi rajoittua haukkumasanoihin ja sadatuksiin.
Beaufortin herttua oli Henrik IV: n ja Gabrielle d'Estréesin pojanpoika, yhtä kunnollinen, yhtä urhea, yhtä ylpeä ja liiatenkin yhtä suuresti gascognelainen kuin isoisä, mutta paljoa vähemmin henkevä. Ludvig XIII: n kuoleman jälkeen oltuaan jonkun aikaa suosikkina, uskottuna, sanalla sanoen hovin ensimmäisenä täytyi hänen sittemmin luovuttaa sijansa Mazarinille ja jäädä arvojärjestyksessä toiseksi. Kun hän tyhmyyttään vihoitteli siitä ja varomattomasti purki näitä tunteitaan, vangitutti kuningatar hänet seuraavana päivänä ja lähetti Vincennesiin saman Guitautin välityksellä, jonka olemme jo nähneet esiintyvän kertomuksemme alussa ja tapaamme vastakin. On itsestään selvää, että kuningattaren toimista puhuttaessa tarkoitetaan Mazarinia. Siten ei ainoastaan vapauduttu hänen läsnäolostaan ja vaatimuksistaan, vaan häntä ei enää otettu mihinkään lukuun, niin kansanomainen prinssi kuin hän olikin, ja hänellä oli nyt viiden vuoden aikana ollut kaikkea muuta kuin kuninkaallinen asunto Vincennesin tornissa.
Tämä ajanjakso olisi riittänyt kypsyttämään kenen tahansa muun ajatukset kuin herra de Beaufortin; hänessä se ei saanut aikaan vähäisintäkään muutosta. Toinen olisi älynnyt, että jos hän ei olisi kerskunut kardinaalin uhmaamisesta, ruhtinaitten halveksimisesta ja oman tiensä kulkemisesta ilman muita saattolaisia kuin joitakuita – kuten kardinaali de Retz lausui – nureksivia haaveilijoita, olisi hän näiden viiden vuoden mittaan saanut joko vapautensa tai puoltajia. Tällaisia mietteitä ei nähtävästi johtunut herttuan mieleen, joka pitkällisen vankeutensa aikana päin vastoin kävi yhä uppiniskaisemmaksi, ja joka päivä kuuli kardinaali hänestä tietoja, jotka olivat hänen ylhäisyydelleen peräti epämieluisia.
Sitten kun runoilu ei ollut herra de Beaufortilta onnistunut, yritti hän kuvaamataidetta. Hiilellä hahmoitteli hän kardinaalin piirteet, ja kun hänen varsin keskinkertainen kykynsä tässä taidossa ei pystynyt antamaan muotokuvalle kovinkaan suurta yhdennäköisyyttä, kirjoitti hän alle seuraavat sanat, jotta mallin alkuperästä ei voisi syntyä vähintäkään epäilystä: "Ritratto dell' illustrissimo facchino Mazarini". Saatuaan tästä tiedon pistäysi herra de Chavigny herttuan luo ja pyysi häntä valitsemaan muun ajanvieton tai ainakin piirtämään muotokuviansa ilman alikirjoituksia. Seuraavana päivänä oli huone täynnä sekä muotokuvia että niiden selityksiä. Kaikkienkin vankien tavoin muistutti herra de Beaufort suuresti pikkulapsia, jotka itsepintaisimmin tekevät sitä, mikä heiltä on kiellettyä.
Herra de Chavignylle ilmoitettiin tämä luonnoksien lisäännys; herra de Beaufort ei ollut kyllin varma taiteestaan, rohjetakseen piirustaa ihmispäitä vasten kasvoja katseltuina, mutta hän oli tehnyt huoneestaan todellisen näyttelysalin. Tällä kertaa ei kuvernööri virkkanut mitään, mutta eräänä päivänä hän herra de Beaufortin ollessa pallosilla antoi pestä pois kaikki piirustukset ja sivellä koko huoneen vesivärillä.
Herttua kiitti herra de Chavignyä, joka siten oli hyväntahtoisesti varustanut hänet uudella piirustuspaperilla, ja jakoi nyt huoneensa osastoihin sekä määräsi kunkin tällaisen alan kuvattavaksi jonkun piirteen kardinaali Mazarinin elämästä.
Ensimmäisen piti esittää illustrissimo facchino Mazarini saamassa selkäänsä kardinaali Bentivogliolta, jonka palvelijana hän oli ollut.
Toisella alalla oli illustrissimo facchino Mazarinin esitettävä Ignacio de Lyolan osaa samannimisessä murhenäytelmässä.
Kolmannen osan piti osoittaa illustrissimo facchino Mazarini varastamassa pääministerin salkun herra de Chavignyltä, tämän jo luullessa saaneensa sen käsiinsä.
Lopuksi oli neljäs tarkoitettu näyttämään illustrissimo facchino Mazarini kieltämässä Ludvig XIV: n kamaripalvelijalta Laportelta puhtaat hurstit sillä selityksellä, että Ranskan kuninkaan ei tarvinnut vaihtaa liinaisia vuodevaatteitaan useammin kuin kolmin kuukausin.
Kaikki olivat suurisuuntaisia sommitelmia, jotka ehdottomasti osoittautuivat vangin lahjoille ylivoimaisiksi; hän tyytyykin piirustamaan vain kehysviivat ja valaisemaan niitä alikirjoituksilla.
Mutta nämä ruudut ja alikirjoitukset antoivat herra de Chavignylle kylliksi kiukustumisen aihetta; hän ilmoitutti herra de Beaufortille, että jollei tämä luopuisi suunnittelemiensa piirrosten suorittamisesta, riistettäisiin häneltä siihen sopivat välineet. Herra de Beaufort vastasi, että kun hänen ei annettu ase kädessä luoda mainettaan, tahtoi hän päästä kuuluisaksi taiteilijana, ja kun hänestä ei voinut koitua Bayardia tai Trivulciota, tahtoi hän tulla Michelangeloksi tai Rafaeliksi.
Eräänä päivänä, kun herra de Beaufort käyskenteli vankilan pihalla, korjattiin hänen huoneestaan pois sekä puut että myöskin hiilet ja tuhka, niin että hänellä palatessaan ei ollut ainoatakaan piirustimeksi kelpaavaa esinettä.
Herra de Beaufort noitui ja melusi sekä valitti, että hänet tahdottiin jättää kuolemaan kylmän ja kosteuden menehdyttämänä kuten Puylaurens, marski Ornano ja Vendômen suurpriori. Siihen vastasi herra de Chavigny, että jos hän lupaisi olla puuttumatta historiamaalauksiin, annettaisiin hänelle heti takaisin puut ja kaikki polttotarpeet. Herra de Beaufort ei tahtonut luvata mitään, ja lopun talvea pysyi hänen huoneensa lämmittämättömänä.
Eikä sillä hyvä: kun hän kerran taas liikkui ulkosalla, raapittiin piirustelmat pois, ja huone oli nyt jälleen puhtaan valkoinen, ilman mitään taiteellisuuden merkkejä.
Silloin osti herra de Beaufort eräältä vartijaltaan koiran, jonka nimi oli Pistache; vankeja ei ollut kielletty pitämästä koiraa, joten herra de Chavigny salli elukan vaihtaa omistajaa. Aavistettiin kyllä, että vanki tällöin puuhasi Pistachen kasvatuksessa, muttei tiedetty, mihin se tähtäsi. Eräänä päivänä, kun Pistache oli saanut kylliksi harjaannusta, kutsui herra de Beaufort Vincennesin kuvernöörin ja virkamiehet suureen näytäntöön, joka esitettäisiin hänen kamarissaan. Kutsuvieraat saapuivat; huone oli valaistu niin monilla vahakynttilöillä kuin herra de Beaufort oli saanut hankituksi. Taidonnäytteet alkoivat.
Muurista irroittamallansa laastipalalla oli vanki vetänyt keskilattian poikki valkoisen viirun, joka esitti nuoraa. Isäntänsä ensimmäisestä käskystä asettui koira tälle nuoralle, nousi takajaloilleen, piteli etukäpälillään pikku raippaa, jota käytettiin vaatteitten tomuttamiseen, ja alkoi nyt kulkea viirulla sellaisin kiemurteluin ja huojutuksin kuin nuorallatanssijoilla on tapana. Pariin kolmeen kertaan käveltyään koko viirun mitan eteenpäin ja takaperin jätti se raipan herra de Beaufortille ja uudisti samat liikkeet ilman tasapainotankoa.
Ymmärtäväistä elukkaa palkittiin myrskyisin taputuksin.
Näytäntö jakautui kolmeen osaan; ensimmäisen päätyttyä siirryttiin toiseen.
Koiran ensimmäisenä taitotemppuna oli nyt ilmoittaa, paljonko kello oli.
Herra de Chavigny piteli kelloansa Pistachen edessä. Se oli puoli seitsemän.
Pistache nosti ja laski käpäläänsä kuudesti, mutta piti sen seitsemännellä kerralla ilmassa. Mikään vastaus ei voinut olla selvempi ja täsmällisempi; aurinkokello ei olisi toiminut paremmin,
