pakokeinostaan. Hän yritti yksinkertaisinta, nimittäin La Raméen lahjomista; mutta tämä oli ostanut toimensa viidellätoistasadalla écu'lla ja piti sitä siis hyvin suuressa arvossa. Sen sijaan että olisi edistänyt vankinsa aikeita lähtikin hän viipymättä ilmoittamaan herra de Chavignylle, ja tämä sijoitti heti kahdeksan miestä prinssin huoneeseen, koroitti vahtisotamiesten lukumäärää kaksinkertaiseksi ja vartioiden kolminkertaiseksi. Siitä saakka kulki prinssi ainoastaan kuten teatterikuninkailla on tapana: neljä miestä edellään ja neljä kintereillään, jälkijoukosta puhumattakaan.
Alussa nauroi herra de Beaufort paljon tälle ankaruudelle, joka kävi hänelle huvikkeeksi. Hän hoki niin usein kuin saattoi: "Tämä huvittaa minua, tämä on hauskaannusta" – tahtoen sanoa hauskutusta, mutta kuten tiedetään ei hän aina saanut sanoiksi, mitä aikoi. Sitten lisäsi hän: "Kun muuten haluan luopua minulle suodusta kunnianosoituksesta, on minulla vielä kolmekymmentäyhdeksän keinoa siihen."
Mutta tämä hauskutus kävi lopulta hyvinkin tukalaksi. Uhallakin pysyi herra de Beaufort lujana vielä kuusi kuukautta, mutta kun hän sen ajan kuluttua yhäti näki kahdeksan miehen istuutuvan hänen istuutuessaan, nousevan hänen noustessaan, pysähtyvän hänen pysähtyessään, alkoi hän kuroa kulmiansa ja laskea päiviä.
Tämä uusi vaino yllytti hänen vihansa Mazarinia kohtaan yhä katkerammaksi. Prinssi kiroili aamusta iltaan ja puhui ainoastaan Mazarinin korvien hakkeluksesta. Ihan se värisytti. Kardinaali, joka tiesi kaikki, mitä Vincennesissä tapahtui, painoi väkisinkin hatun yhä syvemmälle päähänsä.
Eräänä päivänä kokosi herra de Beaufort ympärilleen vartiosoturinsa, ja sananlaskuksi tulleesta haastelunsa vaivaloisuudesta huolimatta piti hän heille seuraavan puheen, jota hän kuitenkin totta puhuen oli ennakolta valmistellut.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "voitteko sietää, että hyvän kuninkaamme Henrik neljännen pojanpoikaa sorretaan häpeään ja solvaamaan (solvaukseen, tahtoi hän kai sanoa)? Ventre-saint-gris, kuten isoisäni sanoi, tietäkääs, että minä olen melkein hallinnut Pariisissa! Minulla on ollut kokonaisen päivän vartioitavana kuningas ja Monsieur. Silloin mielisteli kuningatar minua ja sanoi minua valtakunnan rehellisimmäksi mieheksi. Päästäkää minut ulos, hyvät herrat, niin lähden suoraa päätä Louvreen ja kierrän Mazarinilta niskat nurin; teistä tulee henkivartioitani, minä korotan teidät kaikki upseereiksi ja annan teille hyviä palkkoja. Ventre-saint-gris! Eteenpäin mars!"
Mutta niin juhlallista kuin Henrik IV: n pojanpojan kaunopuheisuus olikin, ei se kyennyt liikuttamaan näitä kivisydämiä; yksikään ei hievahtanut paikaltaan. Tämän havaitessaan julisti herra de Beaufort heidät kurjiksi raukoiksi ja teki heistä siten kiukkuisia vihollisiaan.
Toisinaan, kun herra de Chavigny pistäysi hänen luokseen, kuten hänen tapanaan oli pari kolme kertaa viikossa, käytti herttua tätä hetkeä uhkailuun.
"Mitä tekisitte, monsieur", saattoi hän sanoa, "jos jonakuna päivänä näkisitte armeijan pariisilaisia teräsvaruksissa ja musketeissa aseistautuneina tulevan tänne vapauttamaan minua?"
"Monseigneur"; vastasi herra de Chavigny syvään kumartaen prinssille, "minulla on valleilla kaksikymmentä kanuunaa ja vallimajoissa kolmekymmentätuhatta panosta; pommittelisin niitä parhaani mukaan."
"Niin, mutta teidän haaskattuanne nuo kolmekymmentätuhatta panosta, valloittaisivat he tornin, ja silloin olisi minun pakko antaa heidän hirttää teidät, mikä suuresti surettaisi minua."
Prinssi kumarsi nyt vuorostaan herra de Chavignylle.
"Ja minä, monseigneur", kertoi herra de Chavigny, "näkisin heti ensimmäisen rääsyläisen astuessa jonkun hyökkäysporttini kynnyksen yli tai laskiessa jalkansa vallille olevani suureksi mielipahakseni velvollinen surmaamaan teidät omin käsin, koska teidät on uskottu minun erityiseen hoitooni ja minun täytyy luovuttaa teidät takaisin kuolleena tai elävänä."
Hän kumarsi taas hänen ylhäisyydelleen.
"Niin", jatkoi herttua puolestaan, "mutta kun ne kelpo ihmiset eivät suinkaan lähtisi tänne ennen kuin ovat hirttäneet herra Giulio Mazarinin, varoisitte te kyllä kajoomasta minuun, vaan antaisitte mieluummin minunkin jäädä henkiin, ajatellessanne pariisilaisten muutoin revityttävän teidät kappaleiksi neljän hevosen välissä, mikä on vielä epämieluisampaa kuin joutua killumaan, vai mitä?"
Tätä imelän kirpeää naljailua jatkui kymmenen minuuttia, neljännestunnin, korkeintaan kaksikymmentä minuuttia, mutta se päättyi aina seuraavasti:
Herra de Chavigny huusi ovelle kääntyen:
"La Ramée, hoi!"
La Ramée astui sisälle.
"La Ramée", pitkitti herra de Chavigny, "minä suositan herra de Beaufortia sinun erityiseen hoivaasi; kohtele häntä kaikella nimensä ja arvonsa mukaisella kunnioituksella äläkä siis jätä häntä hetkeksikään näkyvistäsi."
Sitten hän poistui kumartaen herra de Beaufortille niin ivallisen kohteliaasti, että tämä vimmastui silmittömästi.
La Raméesta tuli siis prinssin kutsumaton pöytäkumppani, hänen ainainen vartijansa, varjonsa. Mutta tunnustettava on, että La Raméen seura kävi prinssille pikemmin mieluisaksi ajankuluksi kuin taakaksi, olletikin kun tämä mies oli hilpeä toveri, herkuttelija, urhea ryyppääjä, taitava pallonpelaaja, sielultaan ja sydämeltään hyvä ihminen ja herra de Beaufortin kannalta katsoen ilman muuta vikaa kuin että hän oli lahjomaton.
Valitettavasti ei asianlaita ollut sama La Raméelle, ja vaikka hän piti jossakin määrin arvossa sitä kunniaa, että sai olla teljettynä noin tärkeän vangin luo, ei tuttavallinen eleskely Henrik IV: n pojanpojan kanssa kuitenkaan voinut korvata sitä tyydytystä, jota hän olisi tuntenut saadessaan toisinaan käydä perheensä luona.
Ihminen saattaa olla oivallinen vanginvartija sekä silti hyvä isä ja hyvä puoliso. La Ramée palvoi vaimoansa ja lapsiaan, joita hän nyttemmin näki ainoastaan muurin harjalta, kun he suodakseen hänelle tämän isällisen ja aviollisen lohdun tulivat kävelylle vallihaudan toiselle puolelle. Tämä oli hänelle kuitenkin liian vähän, ja La Ramée tunsi tällaisen elämänjärjestyksen pääsevän piankin tärvelemään iloista luonnettaan, jota hän piti hyvän terveytensä aiheena, sillä hän ei oivaltanut, että edellinen päin vastoin luultavasti vain oli tuloksena jälkimmäisestä. Hänen vakaumuksensa lujittui, kun herra de Beaufortin ja herra de Chavignyn välit vähitellen yhäti huononivat; viimein he kokonaan herkesivät tapaamasta toisiaan. La Ramée tunsi vastuunsa silloin yhä painostavammaksi, ja koska hän juuri mainitsemistamme syistä etsi siihen lievennystä, vastaanotti hän innokkaasti ystävänsä, marski de Grammontin intendentin ehdotuksen, kun tämä tarjosi hänelle luotettavaa apulaista. Hän puhui senvuoksi asiasta heti herra de Chavignylle, ja tämä vastasi, ettei hän suinkaan tahtonut sitä vastustaa, asettaen kuitenkin ehdoksi, että ajateltu henkilö herättäisi hänen tyytyväisyyttään.
Pidämme aivan tarpeettomana laatia lukijoillemme ruumiillista tai henkistä muotokuvaa Grimaudista. Jos he, kuten toivomme, eivät ole kokonaan unohtaneet näiden kuvaustemme ensimmäistä osaa, niin on heidän muistissaan myöskin säilynyt tämä arvoisa henkilö, jonka suhteen ei ole tapahtunut mitään muuta muutosta kuin että hän on tullut kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi; tämä seikka on tehnyt hänet vain vielä pidättelevämmäksi ja vaiteliaammaksi, vaikkakin Atos oman muuttumisensa jälkeen oli hänelle antanut rajoittamattoman puhevallan.
Mutta siihen aikaan oli Grimaud ollut vaiti jo kaksi- tai viisitoista vuotta, ja se pitkällinen tottumus oli nyt käynyt hänen toiseksi luonnokseen.
KAHDESKYMMENES
