sen toinen ovi oli hänen eteishuoneensa puolella, – että siellä puheltiin äänekkäästi. Saadakseen selville, mistä sotamiehet pakisivat, lähestyi hän hiljaa, kuten piti tapanaan, työnsi oven auki ja pisti päänsä sisälle. Sotamiehet haastelivat keskenään.
"Minä takaan", vakuutti muuan, "että jos Coysel on niin ennustanut, on se yhtä varmaa kuin olisi se jo tapahtunut. En häntä tunne, mutta olen kuullut sanottavan, että hän ei ainoastaan ole tähdistälukija, vaan taikurikin."
"Perhana, veikkonen, jos hän on ystäviäsi, niin pidäpäs varasi! Teet hänelle huonon palveluksen, sanoessasi noin!"
"Kuinka niin?"
"Syystä että hänet voitaisiin helposti vetää oikeuteen."
"Joutavia, nykyään ei enää polteta taikureita."
"Eikö? Minun mielestäni ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun kardinaali-vainaja poltatti Urbain Grandierin. Minä tunnen sen asian, minä, joka olin vartioimassa roviota ja näin, kuinka hän paistui."
"Niin, mutta, näetkös, Urbain Grandier ei ennustanut, mitä piti tapahtua. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, ja se suittaa toisinaan olla paljoa pahempi."
Mazarin nyökkäsi hyväksymisen merkiksi; mutta haluten tietää, mistä ennustuksesta he juttelivat, jäi hän paikoilleen.
"Minä en sano", pitkitti sotamies, "että Coysel ei ole taikuri; sanoin vain, että jos hän ennakolta julistaa ennustuksensa, niin voisi sattua, että se ei käykään toteen."
"Ja minkätähden?"
"Niinhän tietenkin. Jos me molemmat tappelemme, ja minä sanon sinulle: 'nyt lyön siihen ja siihen', niin sinä luonnollisesti väistät. Ajatteles nyt, että Coysel sanoisi kardinaalin kuullen: 'Sen ja sen ajan kuluessa karkaa se ja se vanki', niin on kai päivänselvää, että kardinaali ryhtyy varokeinoihin, jotta se ei tapahdu."
"Voi hyväinen", puuttui puheeseen muuan, joka lojui lavitsalla ja näytti nukkuvan, mutta näennäisestä unestaan huolimatta ei menettänyt sanaakaan keskustelusta, "voi hyväinen! Luuletteko te siis, että ihminen voi välttää kohtaloansa? Jos on kirjoitettuna ylhäällä että Beaufortin herttua pääsee pakoon, niin hän pääsee, ja silloin ei kardinaalin toimenpiteistä ole mihinkään."
Mazarin hätkähti. Hän oli italialainen, siis taikauskoinen; hän astui heti kaartilaisten keskelle, jotka hänet havaitessaan mykistyivät.
"Mitä sanoittekaan, hyvät herrat?" kysyi hän mielistelevään tapaansa; "että Beaufortin herttua on paennut, vai mitä?"
"Ei, ei suinkaan", vastasi epäuskoinen sotamies, "ei vielä. Sanottiin vain, että hän pakenee."
"Kuka sitä sanoi?"
"Selitähän se juttu uudestaan, Saint-Laurent", sanoi kaartilainen, kääntyen kertojaan.
"Monseigneur", virkkoi asianomainen, "minä vain juttelin näille herroille, mitä olen kuullut puhuttavan erään Coyselin ennustuksesta. Hän väittää, että niin visusti kuin Beaufortin herttuaa vartioidaankin, karkaa tämä kuitenkin ennen helluntaita."
"Tuo Coysel on kai joku haaveilija, hupsu?" huomautti kardinaali yhä hymyillen.
"Ei", vastasi kaartilainen pysyen herkkäuskoisuudessaan, "hän on ennustanut paljon, mikä on käynyt toteen, esimerkiksi että kuningatar saisi pojan, että herra de Coligny kaatuisi kaksintaistelussa Guisen herttuan kanssa ja että koadjutori nimitettäisiin kardinaaliksi. No niin, kuningatar ei ainoastaan saanut poikaa, vaan kaksi vuotta jälkeenpäin toisenkin, ja herra de Coligny surmattiin tosiaankin."
"Niin", muistutti Mazarin, "mutta koadjutori ei vielä ole kardinaali."
"Ei, monseigneur", sanoi kaartilainen, "mutta se hänestä kyllä tulee."
Mazarin irvisti ilmaistakseen: vielä ei hänellä ole kardinaalinhattua.
Sitten hän lisäsi:
"Mielipiteenänne on siis, hyvä mies, että herra de Beaufort karkaa?"
"Pidän sitä niin selvänä asiana, monseigneur", vastasi sotamies, "että jos teidän ylhäisyytenne tällä hetkellä tarjoisi minulle Vincennesin kuvernöörin herra de Chavignyn toimen, en ottaisi sitä vastaan. Mutta heti helluntain jälkeen olisi asia toinen."
Mikään ei vaikuta vakuuttavammin kuin luja vakaumus; se tehoo epäuskoisiinkin, ja Mazarin päin vastoin olikin taikauskoinen, kuten sanottu. Hän poistui senvuoksi hyvin miettivällä päällä.
"Sitä visukinttua!" virkkoi kaartilainen, joka oli nojautunut seinää vasten; "hän ei ole uskovinaan sinun taikuriasi, Saint-Laurent, päästäkseen antamasta sinulle mitään. Mutta tuskin ehtii hän huoneeseensa, kun jo ryhtyy toimenpiteisiin ennustuksen johdosta."
Sen sijaan että olisi aikomuksensa mukaan lähtenyt kuningattaren luo palasikin Mazarin työhuoneeseensa, huusi saapuville Bernouinin ja käski tämän lähettää seuraavana aamuna varhain hakemaan sitä päällysmiestä, jonka vartioitavaksi herra de Beaufort oli uskottu, sekä herättää hänet heti tämän saavuttua.
Aavistamattaan oli kaartilainen kajonnut kardinaalin arimpaan kohtaan. Niihin viiteen vuoteen, jotka Beaufort oli istunut vankeudessa, ei kuulunut ainoatakaan päivää, jona Mazarin ei olisi ajatellut hänen pääsevän hetkenä tai toisena vapaalle jalalle. Eihän Henrik IV: n pojanpoikaa voinut pitää vankilassa koko ikäänsä, etenkin kun tämä oli vasta tuskin kolmenkymmenen vanha. Mutta kuinka vimmaisesti olikaan hänen täytynyt vankeudessaan yltyä vihaamaan miestä, jota hän sai kiittää siitä, että hänet oli siten suljettu rikkaana, urheana, kunnianhimoisena, naisten rakastamana ja miesten pelkäämänä hukkaamaan elämänsä parhaat vuodet, sillä telkien takana asustaminen ei ole elämistä! Sillävälin oli Mazarin lisännyt Beaufortin vartion kaksinkertaiseksi. Hän muistutti sadun saituria, joka ei saanut unta aarteensa läheisyydessä. Usein havahtui hän yöllä nähtyään unessa, että herra de Beaufort oli riistetty häneltä. Silloin vaati kardinaali tiliä hänestä, ja jokaisessa kuulustelussaan sai hän tuskakseen tietää, että vanki pelasi korttia, joi ja lauloi kuin viimeistä päivää, mutta kaikessa remussaankin alituiseen keskeytti rattonsa vannoakseen, että Mazarin saisi kalliisti maksaa niistä huvituksista, mitä hän pakotti herttuan tavoittamaan Vincennesistä.
Tämä aatos pyöri nytkin ministerin mielessä hänen nukkuessaan, ja kun Bernouin kello seitsemältä aamulla tuli herättämään häntä, oli hänen ensimmäisinä sanoinaan:
"No, mitä uutta? Onko herra de Beaufort karannut Vincennesistä?"
"En luule, monseigneur", vastasi Bernouin, jonka virallinen tyyneys ei koskaan järkkynyt; "mutta ainakin saatte taattuja tietoja siitä, sillä La Ramée, joka on nyt aamusella kutsuttu Vincennesistä, on täällä ja odottaa teidän ylhäisyytenne käskyä."
"Avaa ovi ja päästä hänet tänne", sanoi Mazarin ja järjesti pieluksensa siten, että saattoi vuoteella istuen vastaanottaa tulijan.
Vankilan päällysmies astui sisälle. Hän oli kookas, pönäkkä ja rehellisen näköinen mies. Hänen sävynsä oli niin rauhallinen, että Mazarin joutui siitä levottomaksi.
"Tuo miekkonen näyttää minusta typerältä", jupisi hän.
Päällysmies seisoi hiljaa alallaan ovipielessä.
"Tulkaa lähemmäksi,
