ja ainiaan kiintynyt
Marie de Montbazot.
J.K. – Kirjoitan nimeni täydellisesti, sillä minun olisi liian rohkea uskoa, että te vielä viiden vuoden kuluttua sen arvaisitte alkukirjaimista.
Herttua oli tuokion ihan sekaannuksissa. Viiden vuoden ajan oli hän turhaan toivotellut itselleen palvelijaa, apua, ystävää, ja nyt se tuli hänelle kuin taivaan lähettämänä sellaisella hetkellä, jolloin hän olisi vähimmin osannut sitä odottaa. Hän katseli kaitsijaansa ihmeissään ja kävi sitten uudestaan lukemaan kirjettänsä alusta loppuun.
"Voi, rakas Marie!" mutisi hän lopetettuaan lukemisensa, "hänet siis tosiaankin näin vaunujen sopessa! Hän siis vielä ajattelee minua viiden vuoden eron jälkeen. Hitto, siinäpä hartautta, jollaista tapaa ainoastaan Astréi-romaanissa!"
Sitten hän lisäsi sanansaattajaan kääntyen.
"Ja sinä, hyvä mies, lupaat siis auttaa meitä?"
Grimaud teki myöntävän merkin.
"Sinä olet tullut tänne sitä varten?"
Grimaud uudisti eleensä.
"Ja minä kun aioin kuristaa sinut!" huudahti herttua.
Grimaud alkoi hymyillä.
"Odotahan", sanoi herttua.
Ja hän kopeloi taskuaan.
"Odotahan", hän jatkoi uudistaen yrityksen, joka oli ensimmäisellä kerralla mennyt hukkaan, "ei saada sanoa, että sellainen kiintymys Henrik neljännen pojanpoikaan on jäänyt palkkiotta."
Beaufortin herttuan liike ilmaisi mitä parahinta aikomusta. Mutta Vincennesissä noudatettuihin varokeinoihin kuului rahojen ottaminen talteen vangeilta.
Nähdessään herttuan nolostuksen veti Grimaud taskustaan kultarahoilla täytetyn kukkaron ja ojensi sen hänelle.
"Tässä etsimänne", hän virkkoi.
Herttua avasi kukkaron ja tahtoi tyhjentää sen auttajansa kouraan, mutta Grimaud pudisti päätänsä.
"Kiitos, monseigneur", hän lisäsi peräytyen, "olen jo saanut maksun."
Herttua hämmästeli yhä enemmän.
Hän ojensi auttajalle kätensä, Grimaud lähestyi ja suuteli sitä kunnioittavasti. Atoksen hienot tavat olivat vaikuttaneet hänen palvelijaansa.
"No", kysyi herttua, "mitä nyt teemme?"
"Kello on yksitoista aamupäivällä", selitti Grimaud. "Kello kahdelta pyytää monseigneur saada pelata palloa La Raméen kanssa ja lyö joitakuita palloja vallin yli."
"No, entä sitten?"
"Sitten monseigneur lähestyy muuria ja huutaa kaivannossa työskentelevää miestä heittämään pallot takaisin."
"Kyllä ymmärrän", vastasi herttua.
Grimaudin kasvot näyttivät ilmaisevan vilkasta mielihyvää; hänen totuttu vaiteliaisuutensa teki hänelle puhelun työlääksi.
Hän teki lähtöä.
"Mutta etkö siis tahdo vastaanottaa mitään?" kysyi herttua.
"Soisin monseigneurin lupaavan minulle erään seikan."
"Minkä? Sano!"
"No, että meidän paetessamme minä aina ja kaikkialla saan mennä etummaisena, sillä jos monseigneur joutuu kiinni, ei teillä ole muuta vaaraa kuin vankeutenne uudistuminen, kun sitävastoin minun jäädessäni pulaan on parhaana mahdollisuutenani hirsipuu."
"Se on aivan kohtuullista", myöntyi herttua, "ja kunniasanallani lupaan täyttää pyyntösi."
"Toisekseen", sanoi Grimaud, "on minun pyydettävä monseigneurilta ainoastaan, että te edelleenkin kunnioitatte minua halveksimisellanne niinkuin tähän asti."
"Kyllä yritän", vastasi herttua.
Ovelle koputettiin.
Herttua pisti kirjeen ja kukkaron taskuunsa ja heittäytyi vuoteelleen. Tiedettiin, että se jäi hänen ainoaksi apukeinokseen silloin kun häntä kiusasi ikävä. Grimaud meni avaamaan; La Ramée siellä palasi kardinaalin luota kohtauksesta, jonka jo olemme kertoneet.
La Ramée loi urkkivan silmäyksen ympärilleen, ja nähdessään yhä samat vastenmielisyyden oireet vangin ja vartijan kesken hymyili hän sisäisestä tyytyväisyydestä.
Sitten hän virkkoi apulaiseensa kääntyen:
"Hyvä, ystäväiseni, hyvä! Sinusta juuri puhuttiin asianomaisessa paikassa, ja toivoakseni saat piakkoin tietoja, jotka eivät ole sinulle epämieluisia."
Grimaud kumarsi, koettaen tehdä sävynsä miellyttäväksi, ja poistui, kuten hänellä oli tapana esimiehensä saapuessa.
"No, monseigneur", virkkoi La Ramée puhjeten karkeaan nauruunsa, "te siis yhä vihoittelette mies-poloiselle?"
"Kas, tekö siinä, La Ramée?" sanoi herttua; "totisesti oli jo aikakin teidän tulla. Olin heittäytynyt vuoteelleni ja kääntynyt seinään päin, jotten olisi kiusaantunut täyttämään, mitä olin luvannut, nimittäin kuristamaan tuota Grimaudin roistoa."
"En toki usko", vastasi La Ramée veitikkamaisesti vihjaten apulaisensa vaiteliaisuuteen, "että hän on sanonut mitään ikävyyksiä teidän korkeudellenne."
"Sen tiedän hiton hyvin; hän on kuin itämaalainen mykkä. Mutta minä vakuutan, että tulitte vihdoin parahiksi, La Ramée, – ihan kaipasin teitä."
"Monseigneur on liian armollinen", sanoi La Ramée kohteliaisuuden imartelemana.
"Niin, toden totta", jatkoi herttua, "tunnen itseni tänään niin saamattomaksi, että teidän on sitä hauska nähdä?"
"Pelaammekin siis otteen palloa", vastasi La Ramée koneellisesti.
"Jos viitsitte."
"Olen monseigneurin käskettävissä."
"Totisesti, hyvä La Ramée, olettekin oiva mies", mielisteli herttua, "ja haluaisinpa ikäni asustaa Vincennesissä vain saadakseni hauskuttaa elämääni teidän seurallanne."
"Monseigneur", huomautti La Ramée, "luullakseni täyttyykin toivomuksenne, jos se riippuu kardinaalista."
"Kuinka niin? Oletteko äskettäin tavannut hänet?"
"Hän kutsutti minut aamulla luoksensa."
"Tosiaanko? Puhuakseen teille minusta?"
"Mistä muustakaan hän minulle puhuisi? Toden totta, monseigneur, te olette hänen painajaisensa."
Herttua hymyili karvaasti.
"Voi", virkahti hän, "jospa vastaanottaisitte tarjoukseni, La Ramée!"
"Kas niin, monseigneur, taasko me puhumme siitä! Mutta myönnättehän toki, että te ette siinä
