Pavlovich
Kertomuksia I
ANTON PAWLOWITSH TSHEHOW
Anton Tshehow on suomalaiselle lukijalle jonkun verran tuttu etupäässä sanomalehtiemme kautta, joissa silloin tällöin on ollut tämän venäläisen oivallisen kertojan pieniä, hauskoja pätkiä. Ei ole tarkotus tässä ruveta tarkemmin selittämään Tshehowin kertojaluonnetta eikä syventymään hänen tuotteidensa jäsentelyyn. Pari piirrettä tahdomme kuitenkin mainita.
Tshehow, joka syntyi Taganrogin kaupungissa 1860, oli linnaorjan poika. Tultuaan ylioppilaaksi Moskowan yliopistoon, opiskeli hän lääketiedettä ja suoritti lääkärin tutkinnon 1884, mutta lääkärin ammattia ei hän harjottanut juuri ollenkaan. Jos vielä mainitsemme kuolinvuoden – 1904 – niin siinäpä onkin hänen ulkonaisen elämänsä puitteet. Tshehow oli kertoja Jumalan armosta, kuten eräs tunnettu saksalainen kirjallisuuden historioitsija hänestä sanoo. Hänen lyhyet, humoristiset kertomuksensa ovat pärskyneet kuin kimalteleva ilotulitus hänen nuoruutensa vallattomasta, voipa melkein sanoa rajusta kynästään. Mutta kun neljännesvuosisatainen oli vierähtänyt iästä taakse, jolloin nuori kirjailija jo oli saavuttanut laajan ja hartaan lukijakunnan, käy hänen sanomisensa sävy vakavammaksi. Huoleton elämän ilmiöiden ilvehtivä valokuvaaja panee koneensa piiloon ja hän kehittyy taitavaksi maalariksi, jonka sivellin luo kuvan toisensa jälkeen kansansa elämästä ja ennen kun ahkera käsi on ainiaaksi hervonnut, on kuvia kasonut suuri kokoelma.
Tshehowin tuotteet ovat yhtenäistä kuvausta 1880-luvun ja 1890-luvun alkupuolen henkisestä köyhyydestä. Hänen havaintokykynsä tutkain oli terävä ja hieno kuin orjantappuran oka ja hänen sielullinen analysitaitavuutensa osottaa tavatonta ihmistuntemusta. Tshehow on kuvannut kokonaisen maailman henkisesti raajarikkoja, avuttomia, onnettomia ihmisiä, jotka kituivat yhteiskunnallisten olojen henkisesti karussa maaperässä, ihmisiä, jotka eivät saaneet vilaukseltakaan nähdä toivoa uuden huomenesta, jotka olivat puutuneet tylsään välinpitämättömyyteen kaikesta, jopa oman asemansakin auttamattomasta ummesta. Näistä kuvista huokuu tosiaankin haudan hyytävää kylmää ja Tshehowia ovat useat arvostelijat moittineetkin siitä, että hän on liian synkkä väreissään.
Niin jyrkältä ja oudolta kuin tuntuukin ero hänen nuoruutensa humoristisien kertomustensa ja kypsyneen tuotantokauden ilottomien elämänkuvien välillä, huomaa kuitenkin, että jo edellisissäkin huolettoman ilon veikeissä lastuissa soinnahtaa siellä täällä katkera, kolea sävel, joka antaa aavistaa, että hänen herkkään sydämeensä kipeimmin koski kansansa elämän syvä orpous. Ja niin hänestä tulee vähitellen aikansa arimpien kohtien, elämän nurjimpien puolten ja henkisen hädän syvä, mestarillinen tulkki. Pienten kertomusten rajoitetulta alalta hän siirtyy tunteen ja aikalaistensa mielialojen kuvailun leveälle tielle. Armotta ja voimallisesti vetää hän päivänvaloon aikalaistensa pahimmat viat, itsekkyyden, valheen, ulkokultaisuuden, sydämmettömyyden, alhaisen kylmyyden ja ynseyden. Näissä lukemattomissa kertomuksissa, jotka vyöryvät kuin meren sähisevät aallot, hän tosiaankin viskaa aaltojen tavoin ihmisten ilmoille elämän likaisten pohjamutien mädän ja lemun. Ihminen ja elämä hänen kertomuksissaan on yhtä onneton ja räikeä kuin se oli todellisuudessa. Hän ei anna henkilöittensä käsiin edes elonkorttakaan, jolla nämä voisivat toivoa pelastuvansa. Hän antaa heidän kärsiä yhteiskunnan syvien syntien tähden, kantaa ikeensä loppuun asti ja kuolla avuttomina. Semmoinen oli aika silloin, semmoisia olivat ihmiset ja hän oli aikansa lapsi näitä kuvatessaan. Samalla olivat kuitenkin hänen kuvauksensa mitä voimakkainta vapauden vaatimusta, sillä kertomusten sankarien henkinen orjuus kaikessa alastomuudessaan huusi hätäänsä ja oli semmoisenaan myöskin vaatimusta vapautua orjuuden kahleista.
Mutta vuosien vieriessä tapahtuu kirjailijassa muutos valoisampaan päin. Vaikka hän viimeisissäkin tuotteissaan yhä edelleenkin valitsee ilottomia aiheita, ei hän enää ole elämän kylmä kuvaaja. Hän ei enää pidä pahaa välttämättömänä ilmiönä, jonka täytyy olla ja pysyä semmoisena. Hän muuttuu räikeästä realistista sovinnollisemmaksi miettijäksi, jonka sävelissä kuulostaa seestyvän mustan sumusään enne ja keveämpi henki. Hän alkaa nähdä valoisan päivän kaukaista koittoa ja tuntee, että raikkaat tuulet tulevat ja haivuttavat raskaan hämärän.
Tshehow oli omintakeinen, aito alkuperäinen kirjailijaluonne, joka koko elämänsä kulki omaa tietään. Hänen lahjakkuutensa voima ei koskaan väsynyt. Hän kuvasi aina tuoreilla, selvillä väreillä ja jos vielä lisäämme, että hänen tuotteensa ovat teentä-tavaltaan harvinaisen eheitä taideluomia, olemme siten maininneet pääpiirteet hänen kirjailijaluonteestaan.
Tshehow on tunnustettu nuorimman venäläisen kirjailijapolven etevimmäksi edustajaksi. Hänen teoksiaan luettiin kautta koko Venäjän tavattoman ahneesti ja jokaista uutta tuotetta odotettiin jännitetyin mielin. Hänen kertomuskokoelmistaan on Venäjällä ilmestynyt aina 10-14 painosta ja muutamilla hänen näytelmillään ("Setä Vanja", "Kolme sisarusta" ja "Kirsikkapuutarha") on Venäjällä ollut ja on vielä tänäkin päivänä tavaton näyttämöllinen menestys. Paljon odotettiin vielä lahjakkaalta kirjailijalta, mutta yltyvä keuhkotauti, jonka hän oli luultavasti saanut Sahalinilla, missä hän oli käynyt tutkimassa sikäläistä elämää, vei hänet ennenaikaiseen hautaan mistään parannuskokeista huolimatta.
Kun suomalaiselle yleisölle tarjotaan nyt kokoelma Tshehowin kertomuksia, tapaa hän siinä melkein yksinomaan kirjailijan lyhyitä, vallattomia kertomuksia, joissa rajaton humori iloaan pitää. Olisi väärin, jos tyytyisimme ainoastaan tältä puolen tutustuttamaan suomalaista yleisöä Tshehowin tuotteisiin. Sen vuoksi olemmekin aikoneet jatkaa valikoitua kertomussarjaa, jonka olemme tahtoneet alkaa samassa järjestyksessä kuin kirjailijan tuotteet johdonmukaisessa kulussa eri kehityskausina ovat ilmestyneet.
Suomentaja.
ÖLJYTIKKU
I
Aamulla 6 p: nä lokakuuta 1885 tuli S: n kihlakunnan 2: sen piirin pristavin luo hyvin puettu nuorimies ja ilmotti, että hänen isäntänsä, virasta eronnut kaartin kornetti Mark Iwanowitsh Kljausow, oli murhattu. Tätä ilmottaessaan oli nuorimies hyvin kalpea ja kovan mielenliikutuksen vallassa.
– Ketä minulla on kunnia puhutella? – kysyi pristavi.
– Psekow, Kljausowin tilanhoitaja. Agronoomi ja mekaniko.
Pristavi ja vieraatmiehet, jotka saapuivat Psekowin kanssa tapahtumapaikalle, havaitsivat seuraavaa. Sen rakennuksen luona, jossa Kljausow oli asunut, tungeksi paljo rahvasta. Tapauksesta oli lentänyt viesti nuolen nopeudella kautta seudun, ja kun oli pyhäpäivä, tulvi kansaa rakennukselle kaikista lähikylistä. Puheltiin ja hälistiin. Siellä, täällä näkyi joukossa kalpeita, itkettyneitä naamoja. Kljausowin makuuhuoneeseen vievä ovi huomattiin olevan lukossa. Sisäpuolella näkyi retkottavan avain.
– Nähtävästi ovat roistot tunkeutuneet sisään ikkunan kautta, – huomautti Psekow ovea tutkittaissa.
Mentiin puutarhaan, jonne makuuhuoneen ikkuna antoi. Ikkuna kuumotti synkän ja kumman näköisenä. Se oli verhottu vihreällä, haljistuneella vaatteella. Yksi verhon kulma oli hieman kääntynyt sisäänpäin, joten voi kurkistaa huoneeseen.
– Onko joku teistä katsonut sisään? – kysyi pristavi.
– Ei suinkaan, herra pristavi, – sanoi puutarhuri Jefrem, pieni, harmaapäinen ukonkääpä, jolla oli virasta eronneen aliupseerin kasvot. – Vielä tässä katsomaan, kun ilmankin vapisuttaa ja hervottaa.
– Ohhoh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! – huokasi pristavi huoneeseen katsoessaan. – Johan minä sanoin sinulle, ettet hyvällä lopu! Vaan etpäs totellut! Ei se semmoinen elämä hyvään pääty!
– Kiitos Jefremille, – sanoi Psekow, – ilman häntä ei olisi arvattukaan. Hänelle johtui ensiksi mieleen, ettei täällä asiat taida olla oikein. Tulee aamulla luokseni ja sanoo: "miksikäs se meidän herra makaa niin kauan? Kokonaiseen viikkoon ei tule makuuhuoneestaan". Silloin minua
