hetipaikalla meille ja lähetä Andrjusha ispravnikan luo sanomaan, että tulkoon tänne. Sano, että Mark Iwanitsh on tapettu! Ja pistäydy urjadnikalle – mitä se siellä kuhnii! Tulkoon tänne! Vaan joudu itse niin sukkelaan kuin voit tutkijatuomari Nikolai Jermolaitshin luo ja sano, että tulisi tänne. Maltahan, minä kirjotan hänelle kirjeen.
Pristavi asetti rakennuksen ympärille vahdit, kirjotti tutkijatuomarille kirjeen ja läksi tilanhoitajan luo juomaan teetä. Kymmenisen minuutin kuluttua hän istuu jakkaralle, haukkailee varovasti sokeria ja kiskoo tulikuumaa teetä.
– Niin se kävi… – puheli hän Psekowille. – Niin kävi…
Aatelismies, rikas… ja jumalten lemmikki, saattaa sanoa, kuten
Pushkinilla oli tapana sanoa, ja mitä hänestä on tullut? Ei mitään!
Joi ja renttuili ja siinä se nyt on! Tapettiin!
Kahden tunnin kuluttua saapui tutkija. Nikolai Jermolajewitsh Tshubikow (se oli tutkijan nimi), pitkä, tanakka, 60-ikäinen vanhus, on ollut virassaan neljännesvuosisadan. Hänet tunnetaan piirissään rehelliseksi, viisaaksi, tarmokkaaksi ja tointaan rakastavaksi mieheksi. Tapahtumapaikalle saapui myöskin hänen ainainen seuralaisensa, apurinsa ja kirjurinsa Djukowski, pitkä, 26 vuoden korvilla oleva nuorukainen.
– Ihanko totisesti? – kysyi Tshubikow astuessaan Psekowin huoneeseen ja hätäisesti puristaen kaikkien kättä. – Ihanko totisesti? Mark Iwanitsh surmattu? Ei, se ei voi olla totta! Ei voi olla totta!
– Menkääpäs katsomaan… – huokasi pristavi.
– Herra taivasten tekijä! Minähän näin hänet viime perjantaina
Tarabanjkowin markkinoilla! Ja yhdessä viinaa ryypittiin.
– Menkäähän katsomaan… – huokasi pristavi uudelleen.
Huokailtiin ja päiviteltiin, juotiin lasilliset teetä ja mentiin rakennukselle.
– Tie auki! – kiljasi urjadnikka rahvaalle. Kun oli tultu sisään, ryhtyi tutkijatuomari ensinnä tarkastamaan makuuhuoneen ovea. Ovi oli petäjäinen, keltaseksi maalattu ja vahingoittumaton. Mitään erityisiä jälkiä, joista olisi saatu jonkullaista osviittaa, ei löydetty. Ryhdyttiin särkemään ovea.
– Asiattomat, olkaa hyvä ja poistukaa! – sanoi tutkijatuomari, kun ovi kovan jyskytyksen ja räiskeen jälkeen oli antanut perää kirveelle ja taltalle. – Minä pyydän sitä tutkimuksen nimessä… Urjadnikka, ei saa laskea ketään sisään!
Tshubikow, hänen apulaisensa ja pristavi avasivat oven ja epäröiden astuivat toinen toisensa perästä huoneeseen. Heidän silmiään kohtasi seuraava näky. Huoneen ainoan ikkunan vieressä oli suuri puusänky, jossa oli tavattoman paksu untuvapatja. Patja oli ankarasti survottu ja sillä oleva peite monessa sykkyrässä. Puuvillapäällyksinen tyyny, jota myöskin oli vatvottu, virui lattialla. Pienellä pöydällä sängyn vieressä oli hopeainen taskukello, ja kahdenkymmenen kopekan hopearaha. Samalla pöydällä oli myöskin rikkitikkuja. Paitsi pöytää, sänkyä ja yhtä tuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa. Sängyn alle pilkistettyään huomasi pristavi siellä parisenkymmentä tyhjää pulloa, vanhan olkihatun ja neljännesämpärillisen viinaa. Pöydän alla vetelehti pölyttynyt saapas. Luotuaan yleissilmäyksen huoneeseen, rypisti tutkijatuomari naamaansa ja punastui.
– Roistot! – mutisi hän nyrkkiään pudistellen.
– Missäs Mark Iwanitsh on? – kysyi Djukowski hiljaa,
– Pyydän olemaan sotkeutumatta minun asiohini! – sanoi Tshubikow äreästi. – Suvaitkaapas tarkastaa lattiaa! Tämä on toinen samallainen tapaus minun toimiajallani, Jewgraf Kusmitsh, – sanoi hän pristaville matalalla äänellä. – Vuonna 1870 sattui minulle ihan samalla lailla. Ja tehän muistanettekin… Kauppias Portretowin murha. Siellähän oli näin. Roistot ensin tappoivat ja sitte laahasivat ruumiin ikkunasta pellolle…
Tshubikow astui ikkunan luo, työnsi verhon syrjään ja tyrkkäsi varovasti ikkunaa. Se avautui.
– Aukeni, siis se ei ole ollut kiinni… Hm!.. Ikkunalaudalla on jälkiä, näettekö? Tuossa on polven jälkiä… Joku on kiivennyt ulkoapäin… Ikkuna täytyy tutkia juurtajaksain.
– Lattiassa ei ole mitään erityistä huomattavissa, – sanoi Djukowski. – Ei pilkkuja eikä naarmuja. Löysin vain palaneen öljytikun. Tässä on! Mikäli minä muistan, ei Mark Iwanitsh tupakoinut ja tavallisessa elämässään hän käytti rikkitikkuja, mutta ei milloinkaan öljytikkuja. Tämä tikku saattaa olla todistuskappaleena…
– Ah, pitäkää suunne kiinni! – viittasi tutkijatuomari kädellään. – Tikkuineen siinä telläytyy! Kyllä on viisas! Sen sijaan, että tikkujen kanssa nuohotte, tutkisitte edes sänkyä!
Tarkastettuaan sängyn ilmotti Djukowski:
– Ei veri- eikä muitakaan pilkkuja ole huomattavissa… Tuoreita repeytymiä ei myöskään: Tyynyssä on hampaan jälkiä. Peitteelle on kaatunut jotain nestettä, joka haisee oluelta ja maultaan on myöskin sitä… Patjan yleinen muoto antaa aiheen otaksua, että sillä on tapahtunut kamppailu.
– Tiedän ilman teitäkin, että on kamppailtu. Eikä teiltä kamppailua kysyttykään. Sen sijaan tekisitte paljon paremmin, jos…
– Toinen saapas on tässä, toista ei ole näkösällä?
– No, mitä sitte?
– Sitä, että hänet on kuristettu sillä aikaa, kun hän riisui saappaitaan. Hän ei ole ehtinyt riisua toista saapastaan, kun…
– Sen vei!.. Mistä te tiedätte, että hänet kuristettiin?
– Tyynyssä on hampaan jälkiä. Itse tyyny on pahasti vatvautunut ja viskattu 2 1/2 arssinan päähän sängystä.
– Älkää tyhjiä lorutko! Lähdetään puutarhaan. Paljon tarpeellisempi olisi teidän katsastaa puutarhassa eikä täällä turhanpäiten nuuskia… Osaan minä sen tehdä itsekin ja ilman teitä.
Kun oli tultu puutarhaan, kohdistettiin tutkimus ensinnäkin nurmeen. Ikkunan alta oli nurmea tallattu. Seinän vieressä ikkunan alla kasvava takiaispensas oli ruhjoutunut. Djukowskin onnistui löytää siitä muutamia katkenneita oksia ja pieni puuvillatukku. Pensaan ylimmistä kukkanupuista löytyi muutamia tummansinisiä silkkihaituvia.
– Minkä värinen oli hänen viimeinen pukunsa? – kysyi Djukowski
Psekowilta.
– Keltainen, purjekankaasta.
– Mainiota. Heillä oli siis sininen puku. Muutamia takiaisen nuppuja leikattiin ja käärittiin huolellisesti paperiin. Nyt saapui ispravnikka Artsibashew-Swistakowski ja tohtori Tjutjujew. Ispravnikka tervehti ja ryhtyi heti tyydyttämään uteliaisuuttaan. Lääkäri, pitkä ja tavattoman laiha mies, jolla oli kuopahtaneet silmät, pitkä nenä ja terävä leuka, ei tervehtinyt ketään eikä kysynyt mitään, vaan istuutui kannolle, huokasi ja virkkoi:
– Taas ovat ne serbialaiset riivautuneet! En ymmärrä, mitä kummia ne tahtovat! Oo, Itävalta, Itävalta! Sinun syytäsi se on!
Ikkunan tarkastus ulkopuolelta ei vienyt mihinkään tuloksiin. Nurmea ja ikkunaa
